Kun kunkin valtion velvollisuutena kohtuuden nimessä on pitää huolta omista alamaisistaan rotuun katsomatta, on Saksa nyt luopunut tästä luonnonmukaisesta periaatteesta ja päättänyt syytää puolisenmiljoonaa juutalaistaan muiden elätettäväksi. Tällainen aines, joka lisäksi huonosti soveltuu esim. maanviljelykseen tai muuhun ruumiilliseen työhön, ei tosiaankaan ole missään tervetullut.

L–s. ”Puuttuva tasapaino”, Katsaus ulkomaihin, Valvoja-Aika 1938 (512–515)

Arvostetun aikakauslehden kirjoittaja kommentoi näin Saksan 9. ja 10. marraskuun pogromin, niin kutsutun ”Kristalliyön”, aiheuttamaa humanitaarista hätätilaa. Nimimerkki L–s tuomitsi Saksan menettelyn, mutta Kolmannen Valtakunnan rotulakeja ja väkivaltaista vainoa ei tuomittu siksi, että ne rikkoivat ihmisarvoa ja humanitaarisia periaatteita vastaan, vaan siksi, että toisille valtioille koitui ylimääräisiä kustannuksia. Demokratiasta ja kansalaisoikeuksista ei kirjoittaja maininnut mitään. Tämä oli myös usean elinkeinoalan järjestön allekirjoittaman vetoomuksen viesti, joka toimitettiin jo kesällä 1938 valtioneuvostolle. Siinä vaadittiin, että maahan saapuvat pakolaiset karkotettaisiin, ja väitettiin, että juutalaisista pakolaisista ”ei tule olemaan missään tapauksessa Suomen elinkeinoelämälle mitään hyötyä”.[1]

2010-luvun Suomessa punnitaan yhä eri syistä maahan saapuvia ihmisiä taloudellisen hyödyn perusteella ja pyristellään eroon kansainvälisistä humanitaarisista sopimuksista. Käsitteitä sekoittaen toivotaan pakolaisten sijaan korkeakoulutettuja maahanmuuttajia ja hetken tarpeisiin räätälöityä työvoimaa; silti koulutuksesta, molemminpuolisen integraation edellytyksestä, leikataan surutta. Joitakin pakolais- ja maahanmuuttajaryhmiä koetaan kuitenkin enemmän silmätikkuina kuin toisia; näin myös Suomessa 1930-luvulla. Talouskeskeiseen ajatteluun sekoittuu rasismi.

Mikä onkaan demokraattisen valtion oikea suhde ihmisiin, jotka pyrkivät sen turviin muualta? Levottoman 1930-luvun lopulla alkoi Suomessa viritä keskustelua aiheesta. Kesällä 1938 Suomeen alkoi saapua kymmeniä pakolaisia Keski-Euroopasta, yksittäisesti ja myös ryhmissä. Monet heistä olivat juutalaisia. Lehdistö oli jo raportoinut juutalaisten ahdingosta kansallissosialistisessa Saksassa ja Saksaan liitetyssä Itävallassa. Vaikka ani harvat osasivat ennustaa Holokaustin lopulliset mittasuhteet, oli kansallissosialistien harjoittama poliittinen väkivalta ja juridinen mielivalta kuitenkin tiedossa. Monet pakolaisista jatkoivat matkaa, ja jotkut palautettiin lähtömaihin. Tämä oli tietoisen politiikan tulosta. Suomen hallitus pyrki hankkiutumaan suhteellisen vähälukuisesta määrästä, muutamasta sadasta, mahdollisimman nopeasti eroon. Helmikuussa 1939 sisäasiainministeri Urho Kekkonen raportoi eduskunnassa, että maassa oli enää 183 pakolaista. Kaikki olivat jättäneet oleskelulupahakemuksen ja jotkut olivat myös onnistuneet työllistymään, mutta kaikkien toivottiin siirtyvän pysyvästi muihin maihin. Vertailun vuoksi mainittakoon että Suomessa oli vuoden 1938 lopulla noin 14 600 pakolaista entisestä Venäjän keisarikunnasta.[2] Miksi niin pieni ryhmä aiheutti niin suuria huolia?

Lähinnä sosiaalidemokraatit ja liberaalit puolustivat pakolaisten oikeutta jäädä Suomeen. Kansanedustaja Atos Wirtanen (sd) myönsi että humanitaariset velvollisuudet vaativat ”määrättyjä taloudellisia uhrauksia”, mutta selitti, että pakolaiset edustivat Saksan parhaimmistoa: ”Ammattitaitoista ja itsenäistä väkeä, jotka säännöllisesti ovat osoittautuneet kunnon kansalaisiksi siellä, missä ovat kansalaisoikeudet saaneet …” Wirtanen pahoitteli, että pakolaisten lähettämistä takaisin Saksaan oli ehdotettu jopa lehdissä, ”jotka kutsuvat itseään demokraattisiksi”.[3]

Suomalaiset lehdet seurasivat Saksan yliopistojen ja julkisten virkojen ”arjalaistamista” jo 1934. Juutalaistaustaisia opettajia ja tutkijoita syrjäytettiin viroistaan, ja taiteilijat ja kirjailijat joutuivat ammattikieltoon. Tiedettiin, että pakolaisten joukossa oli korkeakoulutettua väkeä. Valvoja-Aika oli kuitenkin julkaissut kirjoituksia, joissa suomalaiset oppineet selittivät, että ”arjalaistamisessa” ei ollut kyse mielivaltaisesta rotusyrjinnästä vaan välttämättömistä toimenpiteistä epäkansallisia aineksia vastaan. Vaikka kirjoittaja yleensä totesi, että tapahtumat Saksassa olivat liian rajuja ja ylilyöntejä oli sattunut, hän kykeni kuitenkin hyväksymään ideologisen oikeutuksen ”uudistuksille”.[4]

Kansallissosialistien propagandan ohella asenteisiin vaikutti omintakeinen stereotypia hyvästä suomalaisuudesta. 1930-luvulla korkea- ja populaarikulttuuri tulvi kuvauksia rappioituneista kaupunkilaisista, jotka palasivat maaseudulle tervehtyäkseen henkisesti ja ruumiillisesti, ja maalaisista, jotka sortuivat kaupungin viettelyksiin. Antisemiittisten stereotypioiden mukaan juutalaisten väitetty etevyys kaupankäynnissä ja tieteissä oli nimenomaan kaupunkilainen, luonnoton ja pääväestölle turmiollinen ilmiö. Juutalaisten sivistyksen ei uskottu soveltuvan Suomeen, vaikka saksalaiset tutkinnot olivat suomalaisen sivistyneistön parissa arvostettuja. Myöskään ei voitu kuvitella, että juutalaisia talonpoikia tai metsänhoitajia voisi olla olemassa. Näitä näkemyksiä oli jo ilmaistu väittelyissä Suomen juutalaisten kansalaisoikeuksista 1800-luvulla, jolloin heidät oli lain mukaan pakotettu asumaan kaupungissa ja harjoittamaan rihkamakauppaa, koska muut elinkeinot olivat heiltä kiellettyjä.[5] Valvoja-Ajan L-s:n kaltaiset kommentoijat olivat omaksuneet antisemitismin stereotypiat kyseenalaistamatta niitä, vaikka vastustivatkin Saksan politiikkaa.

1930-luvulla, niin kuin tänäkin päivänä, oli silti mahdollista kyseenalaistaa vaihtoehdottomuuden politiikkaa. Tulenkantajat-lehdessä pakolaisapua kuvattiin kansallisen kunnian asiana.[6] Toimittaja ja kirjailija Erkki Vala oli perustanut lehden uudelleen vuonna 1932, Mäntsälän kapinan jälkeisissä tunnelmissa. Uusi lehti pyrki ottamaan kantaa poliittisissa ajankysymyksissä ja taistelemaan sanavapauden ja demokratian puolesta. Nimimerkillä ”Majava” Vala antoi ensimmäisen seikkaperäisen selostuksensa pakolaisten vastaanotosta Suomessa kesällä 1938. ”Turhaa on täällä puhua demokratian vakiintumisesta”, Vala täräytti.[7] Hänen päättelynsä oli selvä: Jos valtio ei kunnioita ihmisoikeuksia eikä auta muukalaisia ahdingossa, mikään ei takaa, ettei se kohtele omia kansalaisiaankin näin.

Näinä aikoina viitattiin lehdistössä ja poliittisissa puheissa mielellään Suomeen kulttuurivaltiona. Tämän perustana piti olla laki, mutta myös eettiset arvot, joiden tarkoitus oli suojata ihmisiä mielivallalta. ”Kansalaisoikeudet merkitsevät sopimusta valtion ja yksilön välillä”, muistutti Vala.[8] ”Paitsi lainkirjaimen oikeutta, on olemassa myöskin eräitä ihmisoikeuksia, joita kulttuurivaltio ei saa loukata. Sellaisia oikeuksia ovat myöskin poliittisten pakolaisten oikeudet”.[9] Toisin kuin Valvoja-Ajan nimimerkki L-s, Vala totesi että valtion laiminlyönnin – suoranaisen rikoksen – uhrina olivat Saksan juutalaiset, eivät ne maat joihin pakolaiset pyrkivät.

Erkki Vala vaati johdonmukaisuutta Suomelta, jolla kuitenkin oli kokemusta poliittisten pakolaisten vastaanotosta. ”Maailmansodan jälkeen oli täällä tuhansittain venäläisiä pakolaisia, jotka saivat nauttia asyylioikeutta. Eestin poliittisilla pakolaisilla (Sirk ym.) ei myöskään ollut Suomessa mitään hätää.” Miksi Suomen viranomaisten suhtautuminen turvapaikkaoikeuteen oli muuttunut? Siksi, että kysymyksessä olivat natsivaltion uhrit, päätteli Vala.[10]

Vala viittasi Évianin huippukokoukseen, jossa monet demokraattiset maat olivat olleet perustamassa toimikuntaa pakolaisten puolesta. Myös Suomen juutalaiset seurakunnat olivat luvanneet antaa apua ja väliaikaisesti ottaa vastaan 300 pakolaista. Varoja pakolaisapuun oli siis tarjolla. Mutta Évianin huippukokous oli todellisuudessa karvas pettymys. Ani harvat demokraattiset maat suostuivat tarjoamaan juutalaisille turvapaikkaa.

Tulenkantajat oli kuvannut Ruotsia positiivisessa valossa 1930-luvun sananvapauskiistojen aikana.[11] Mutta tällä kertaa Ruotsin esimerkki oli varoittava. Länsinaapurikin oli luopunut humanitaarisista periaatteistaan juutalaisten pakolaisten kohdalla. Ylioppilaat osoittivat mieltään pakolaisia vastaan Ruotsin yliopistokaupungeissa. Väitettiin, että kymmenen juutalaisen lääkärin vastaanottaminen toisi Ruotsiin ”rotuongelmia”, joita siellä ei muka aikaisemmin ollut.

Oli helppoa hypätä kiusaajien kelkkaan ja väittää että Suomen ei tarvinnut auttaa, kun kukaan muukaan ei auttanut. ”Suomen yhtyminen juutalaisvainoon ei ole maallemme kunniaksi”, totesi Erkki Vala. Suomen oikeistolehdistö oli ”mässäillyt pakolaisparkojen kustannuksella”.[12] Myös liberaali Helsingin Sanomat oli toistanut kritiikittömästi antisemiittistä propagandaa pakolaisten väitetystä rikollisuudesta.[13] Ilmeisesti pakolaiset haluttiin kuvata syypäinä omaan kohtaloonsa. Vala vaati johdonmukaisuutta – jos pakolaisten ilmaantuminen herätti kiukkua, tunne tulisi kohdistaa siihen hallitukseen, joka oli ajanut pakolaiset pois kodeistaan.

Oikeistosta löytyi toisenlaisiakin asenteita. Hufvudstadsbladetissa professori Yrjö Hirn arvosteli julkista keskustelua pakolaisista: ”Se kyynillisen välinpitämätön äänilaji”, jonka Hirn tunnisti lehtien lausunnoista, ”ei mielestäni sovi sellaisen maan lehdille, jossa joitakin aikoja sitten itse saatiin kokea sortotoimenpiteitä ja jossa monen oman maanpakolaisen maanmiehen puolesta saatiin vedota muitten maitten vieraanvaraisuuteen.”[14] Tulenkantajien toimitus lisäsi huomion: ”Vähin, mitä voidaan vaatia, on se, että tänne saapuneitten muutamien kymmenien juutalaisten sallitaan jäädä maahan siksi, kunnes he voivat saada olinpaikan muualta, eikä heitä ole estettävä hankkimasta toimeentuloaan myöskään Suomessa.” Tähän humanitaarisessa mielessä varsin vaatimattomaan ratkaisuun pyrki Suomen hallituskin.[15]

Pian toteutui myös se, mitä Vala epäili jo kesällä 1938:

Juutalaispakolaisten kohtelu on jälleen osoittanut, miten täydellisesti natsimieliset oikeistoryhmät sanelevat Suomen viranomaisten menettelytavan. Huomasin viranomaisten eräässä sanomalehdille antamassaan lausunnossa vieläpä valittavan sitäkin, ettei saksalaisiin passeihin ole merkitty, ovatko passinomistajat ’arjalaisia’ tai ’ei-arjalaisia’! He näkyvät siis täysin hyväksyvän natsien roturoskan![16]

Lokakuussa 1938 – Ruotsin ja Sveitsin pyynnöstä – varustettiin Saksan juutalaisten matkapassit punaisella “J”-leimalla. Epäilemättä tästä oli Suomenkin viranomaisille hyötyä. Helmikuussa 1939 joutui sisäasiainministeri Urho Kekkonen vastaamaan IKL:n Vilho Annalan johdolla esitettyyn kysymykseen pakolaisten – ja nimenomaan juutalaisten – lukumäärästä ja toimeentulosta. Vastauksessaan Kekkonen käytti kahta eri määritelmää juutalaisuudesta: ”Tätä nykyä on maassa edelleen 183 Keski-Euroopan maista saapunutta pakolaista, joista 117 mooseksenuskolaista. Jäljelläolevista 66 pakolaisesta pidettäneen vielä 31 sen maan lakien mukaan, jonka kansalaisia he ovat, syntyperältään juutalaisina.”[17] Ensimmäinen määritelmä viittaa henkilön ilmoittamaan uskontokuntaan, toinen määritelmä viitannee Nürnbergin lakeihin jotka astuivat voimaan 1935 määritellen kuka oli kansallissosialistien näkemyksen mukaan juutalainen. Hyväksyivätkö siis Suomen viranomaiset kansallissosialistisen luokittelun oman maan oikeusperiaatteista huolimatta? Ainakin he ottivat sen mukaan laskuihinsa.

Rauhoittaakseen Annalaa ja muita kysymyksen esittäjiä, Kekkonen totesi pakolaisten lukumäärän Suomessa vähäiseksi. Ansio kuului istuvalle hallitukselle, joka oli ”ajoissa ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin, ettei Keski-Euroopan pakolaisvirta pääsisi suuntautumaan maahamme.” Suomen velvollisuus oli Kekkosen mukaan huolehtia ”itärajan takaa saapuneista heimo- y.m. pakolaisista, joiden huoltoon Suomen valtio on käyttänyt vuosien 1918–1938 kuluessa varovaisenkin arvion mukaan n. 100 miljoonaa markkaa”. Korostamalla ihmishenkien rahallista arvoa ja eriarvoisuutta sisäasiainministeri pyrki vakuuttamaan että hallituksen prioriteetit olivat kohdallaan. Hallitus piti toivottavana, ”että maahan jo saapuneet pakolaiset, sitä mukaa kuin mahdollisuuksia tarjoutuu, siirtyisivät johonkin toiseen maahan, jossa voisivat saada pysyväisen asuinpaikan.”

IKL:n lehdet olivat jo kesällä 1938 ilkamoineet kuinka ”marxilais-vapaamielinen” hallitus oli käännyttänyt juutalaisia pois maasta, sillä ”juutalaisuus on pahasta” ja ”se on kitkettävä pois”.[18] Maltillisen porvarilliset lehdet tyytyivät Valvoja-Ajan tapaisiin taloudellis-moraalisiin argumentteihin, joissa punnittiin pakolaisryhmiä oman maan köyhiä vastaan. Uuden Suomen pakinoitsija Timon mukaan Suomi ei tarvinnut juutalaista herrasväkeä ja sudeettisaksalaisia marxilaisia, kun ”tulipunaisia” oli tarpeeksi jo omasta takaa. Pääkirjoituksessa Uusi Suomi käski ”kansainvälistä juutalaisuutta” ottamaan pakolaisongelman hoidettavakseen, ikään kuin Henry Fordin kammoama salaliitto olisi todella olemassa.[19]

Juutalaispakolaiset nähtiin ylimääräisenä kulueränä, vaikka samalla myönnettiin, että apua oli annettu toisille ihmisryhmille taloudelliseen hyötyyn katsomatta. Tästä saattoi päätellä että juutalaisia pakolaisia hyljeksittiin muista syistä kuin taloudellisista – haluttiin ylläpitää hyviä suhteita Saksaan, tai uskottiin rotuennakkoluuloihin, tai sekä että. Taloudelliset argumentit toimivat savuverhona. Vala jaksoi silti kannustaa toisenlaiseen ajatteluun. Marraskuun pogromien jälkeen ”ei demokraattisilla mailla ole muuta neuvoa kuin varustautua kaikin voimin puolustamaan asemaansa ja kansainvälistä oikeusjärjestystä”, hän linjasi.[20] Kansainvälinen oikeusjärjestelmä toimii niin kauan, kun tarpeeksi monta valtioita noudattaa sitä. Tällainen järjestelmä sietää myös sääntöjen rikkojia tiettyyn pisteeseen asti. Harva jaksoi muistuttaa siitä, että oli kyse periaatteista, joiden perusteella Suomi itse oli vaatinut itsenäisyyttä ja parempia olosuhteita suomalaisille vähemmistöille naapurimaissa. Relativisteja ei lopulta voi vakuuttaa muilla keinoin kuin viittaamalla omaan hyötyyn.

Ihmisoikeuksien liitto, jota Vala oli myös ollut perustamassa, viittasi kansalliskiihkoon ja rotuvihaan demokratianvastaisena ilmiönä ja toivoi että Suomikin suostuisi auttamaan turvapaikkaa hakevia juutalaisia.[21] Mutta kun 91 eri yliopiston lainopilliset tiedekunnat esittivät yhteisen vastalauseen Saksan natsien mielivaltaista lainsäädäntöä vastaan, osallistui vastalauseeseen Suomesta vain Åbo Akademi, ei Helsingin yliopisto.[22] Jo kesällä 1937 laadittu Ulkoministeriön muistio painotti että Suomeen ei haluttu ”ei-arjalaisia” muukalaisia. Vuonna 1938 Kekkonen kuitenkin selitti, että torjuva asenne koski pakolaisia yleensä, ei vain juutalaisia.[23] Samaan aikaan juutalaisia paleltui kuoliaaksi Saksan ja Puolan rajamailla. Kummatkin maat olivat sulkeneet heiltä rajansa.

Marraskuun pogromien jälkeen Tulenkantajat julkaisi brittiläisen mestaripiirtäjä Low’n synkän pilakuvan.[24] Saksan juutalainen katsoo epätoivoisesti kalteri-ikkunaa, jonka läpi pilkahdus päivänvaloa lankeaa synkkään kammioon. Hänen nilkkansa on kahlittu seinään, johon on ripustettu juliste: ”Juutalaisten omaisuus takavarikoitu / Passit pidätetään Saksassa / Sakko ja vahingonkorvaus”. Natsiupseeri ilkkuu: ”Mikset jo lähde?”

 

[1] Taimi Torvinen, Pakolaiset Suomessa Hitlerin valtakaudella, Helsinki 1984, s. 95.

[2] Torvinen, s. 73.

[3] Tulenkantajat n:o 35–36, 1938, s. 11.

[4] Niilo Elo, ”Yliopistouudistus Saksassa”, Valvoja-Aika 1934, s. 246–256; Urpo Harva, ”Kolmannen valtakunnan filosofiasta ja tieteestä”, Valvoja-Aika 1938, s. 473.

[5] Kts. Santeri Jacobsson, Taistelu ihmisoikeuksista, Helsinki 1951.

[6]”Suomi ja pakolaiset.” Tulenkantajat n:o 37, 1938, s. 7.

[7] Majava, ”Entistä ja nykyistä”, Tulenkantajat n:o 35–36, 1938, s. 2.

[8] Tulenkantajat n:o 47, 1938, s. 1.

[9] Tulenkantajat n:o 35–36, 1938, s. 2.

[10] Tulenkantajat n:o 35–36, 1938, s. 2.

[11] Kts. Ainur Elmgren, Den allrakäraste fienden – Svenska stereotyper i finländsk press 1918–1939, Lund 2008.

[12] Torvinen, s. 116–125.

[13] Tulenkantajat n:o 53, 1938, s. 2.

[14] Tulenkantajat n:o 35–36, s. 2.

[15] Torvinen, s. 163, 169; virolaisista pakolaisista esim. 229.

[16] Tulenkantajat n:o 35–36, s. 2.

[17] Urho Kekkonen, Vastaus ed. V. Annalan ym. kysymykseen koskeva Keski-Euroopan maista saapuneiden pakolaisten lukumäärästä, [Valtiopäiväasiakirjat] Pöytäkirjat 21.2.1939, s. 2023–2024.

[18] Torvinen, s. 116–117.

[19] Torvinen, s. 119.

[20] ”Kansalaisoikeudet paperinpalasina”, Tulenkantajat n:o 47, 1938, s. 1.

[21] Tulenkantajat n:o 48, 1938, s. 3.

[22] Majava, ”Oikeuskysymyksiä”, Tulenkantajat n:o 53, s. 2.

[23] Torvinen, s. 89, 93.

[24] Tulenkantajat n:o 50, 1938, s. 5.