Suomalaiset arvokonservatiivit ovat ryhdistäytyneet. Keskustelufoorumeilla ja sosiaalisessa mediassa vänkäämisen sijaan he esittelevät maailmankuvaansa Timo Vihavaisen, Marko Hamilon ja Joonas Konstigin toimittaman, vasta ilmestyneen ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” -kirjan kautta. Teos on kiinnostava ja Suomessa harvinainen yritys rakentaa arvokonservatismille älyllistä julkisivua. Pääkeinona on ankkuroida arvoväittämät konservatismin poliittiseen traditioon. Sieltä kirjoittajat etsivät perusteluja, miksi vääränvärinen maahanmuutto tai tasa-arvoinen parisuhdelaki eivät ole vain ärsyttäviä piirteitä nyky-yhteiskunnassa vaan merkkejä sivilisaatiomme uhkaavasta rappiosta.

 

Arvokysymyksiä koskevan keskustelun polarisoituminen ja sävyn jyrkkeneminen on yleislänsimainen ilmiö. Selvin esimerkki löytyy Yhdysvalloista. 1980-luvulla alkanut evankelisen kristillisyyden poliittinen mobilisointi johti ”kulttuurisodaksi” nimitettyyn kamppailuun, jossa arvot ovat nousseet politiikan ratkaisevaksi tekijäksi. Voiko taloutta tai turvallisuuspolitiikkaa uskoa sellaisen ihmisen vastuulle, joka ei ole oikean laatuinen kristitty, muslimista tai ateistista puhumattakaan, tai jonka perhe-elämästä löytyy huomauttamista? Toinen tyypillinen piirre kulttuurisodan retoriikassa on vastapuolen motiivien kyseenalaistaminen: he eivät väitä vastaan siksi että olisivat perustellusti eri mieltä, vaan koska he ovat mieleltään sairaita, osa salaliittoa tai Saatanan vallassa. Tällaisista lähtökohdista ei keskustelua synny, vain huutamista.

 

Yhdysvalloissa seuraukset keskusteluilmapiirin myrkyttymisestä ovat olleet liittovaltion toimintakatkokset, poliittisten instituutioiden arvovallan rapistuminen ja etenevä poliittinen halvaantuminen. Suomessa ei olla näin pitkällä, mutta arvokeskustelu kärjistyy täälläkin helposti siihen pisteeseen, että toisin ajatteleva ei ole edes ihminen vaan suoraan joko sika tai natsi. Maaperää mehevälle kulttuurisodalle löytyy kyllä. Koko sodanjälkeinen aikakausi Suomessa on käyty syrjässä suurimmasta julkisuudesta missään periksi antamatonta kamppailua kommunistien ja heidän vastustajiensa välillä. Epäluulot ja haukkumasanat ovat olleet riidan katkeruuden mukaisia.

 

Demokratialle on vaarallista, jos poliittinen keskustelu luisuu huutosakkien välillä käydyksi kilpailuksi kekseliäimmän loukkauksen esittäjästä. ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” on siksi kelpo yritys hillitympään keskusteluun huutajien ja käsivarsien heiluttajien hallitsemassa ympäristössä. Tätä lisää. Todellista keskustelua voi käydä vain molemminpuolisen, vaikka sitten vastahakoisen kunnioituksen ilmapiirissä.

 

Sosiaalisen median taistelukentillä parkkiintumaton lukija on silti hämmennyksissään kirjan sisällöltään epämääräisten uustermien edessä. ”Maahanmuuttokriittisen” tietävät jo melkein kaikki, se tarkoittaa maahanmuuton vastustajaa, mutta mikä on ”suvaitsevaisto”, tai mitä ihmettä on ”homosaatio”? Tekstejä vaivaa niin ikään arvokonservatiivien oletetun vastustajan hahmottomuus. Yliopistoissa valtaa pitävät kulttuurimarxistit saavat kyllä kyytiä, samoin näköjään toinen toistaan hullumpien ajatusten kannattajakunnasta löytyvät punavihreät ”pilveä polttavat biseksuaalit hipsterit”, mutta nimiä ei mainita. Keitä tässä oikeasti tarkoitetaan? Pitäisikö olla loukkaantunut?

 

”Mitä mieltä Suomessa saa olla”, kysyvät kirjoittajat ja selittävät Suomessa harjoitettavan ”uskomattoman räikeää ja tarkoitushakuista sananvapauden rajoittamista ja ’ajatusrikosten’ tuomitsemista.” Sen seurauksena arvokonservatiivit eivät väitetysti saa ääntään kuuluviin. Tähän taitaa löytyä yksinkertaisempi selitys kuin punavihreiden hipsterien salaliitto: arvokonservatiivit ovat vain näkemyksineen vähemmistössä. Suurin osa suomalaisista ei pidä homoja, feministejä ja ateisteja enää erityisempinä uhkina, joille pitäisi jatkuvalla sorsimisella osoittaa heidän paikkaansa yhteiskunnassa. Arvokonservatiivit saavat kaikkein änkyräisimpine väitteineen helposti osakseen vain huvittunutta välinpitämättömyyttä, joskus suoranaista pilkkaa. Sellaiselta vähemmistöön kuuluminen taitaa usein tuntua, kun ympäröivä muu yhteisö ei pidä vähemmistön edustajille tärkeitä asioita vakavan huomionsa aiheena.