Demokratian voimavirrat

Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1890-2020

Arvon konservatiivit

Suomalaiset arvokonservatiivit ovat ryhdistäytyneet. Keskustelufoorumeilla ja sosiaalisessa mediassa vänkäämisen sijaan he esittelevät maailmankuvaansa Timo Vihavaisen, Marko Hamilon ja Joonas Konstigin toimittaman, vasta ilmestyneen ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” -kirjan kautta. Teos on kiinnostava ja Suomessa harvinainen yritys rakentaa arvokonservatismille älyllistä julkisivua. Pääkeinona on ankkuroida arvoväittämät konservatismin poliittiseen traditioon. Sieltä kirjoittajat etsivät perusteluja, miksi vääränvärinen maahanmuutto tai tasa-arvoinen parisuhdelaki eivät ole vain ärsyttäviä piirteitä nyky-yhteiskunnassa vaan merkkejä sivilisaatiomme uhkaavasta rappiosta.

 

Arvokysymyksiä koskevan keskustelun polarisoituminen ja sävyn jyrkkeneminen on yleislänsimainen ilmiö. Selvin esimerkki löytyy Yhdysvalloista. 1980-luvulla alkanut evankelisen kristillisyyden poliittinen mobilisointi johti ”kulttuurisodaksi” nimitettyyn kamppailuun, jossa arvot ovat nousseet politiikan ratkaisevaksi tekijäksi. Voiko taloutta tai turvallisuuspolitiikkaa uskoa sellaisen ihmisen vastuulle, joka ei ole oikean laatuinen kristitty, muslimista tai ateistista puhumattakaan, tai jonka perhe-elämästä löytyy huomauttamista? Toinen tyypillinen piirre kulttuurisodan retoriikassa on vastapuolen motiivien kyseenalaistaminen: he eivät väitä vastaan siksi että olisivat perustellusti eri mieltä, vaan koska he ovat mieleltään sairaita, osa salaliittoa tai Saatanan vallassa. Tällaisista lähtökohdista ei keskustelua synny, vain huutamista.

 

Yhdysvalloissa seuraukset keskusteluilmapiirin myrkyttymisestä ovat olleet liittovaltion toimintakatkokset, poliittisten instituutioiden arvovallan rapistuminen ja etenevä poliittinen halvaantuminen. Suomessa ei olla näin pitkällä, mutta arvokeskustelu kärjistyy täälläkin helposti siihen pisteeseen, että toisin ajatteleva ei ole edes ihminen vaan suoraan joko sika tai natsi. Maaperää mehevälle kulttuurisodalle löytyy kyllä. Koko sodanjälkeinen aikakausi Suomessa on käyty syrjässä suurimmasta julkisuudesta missään periksi antamatonta kamppailua kommunistien ja heidän vastustajiensa välillä. Epäluulot ja haukkumasanat ovat olleet riidan katkeruuden mukaisia.

 

Demokratialle on vaarallista, jos poliittinen keskustelu luisuu huutosakkien välillä käydyksi kilpailuksi kekseliäimmän loukkauksen esittäjästä. ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” on siksi kelpo yritys hillitympään keskusteluun huutajien ja käsivarsien heiluttajien hallitsemassa ympäristössä. Tätä lisää. Todellista keskustelua voi käydä vain molemminpuolisen, vaikka sitten vastahakoisen kunnioituksen ilmapiirissä.

 

Sosiaalisen median taistelukentillä parkkiintumaton lukija on silti hämmennyksissään kirjan sisällöltään epämääräisten uustermien edessä. ”Maahanmuuttokriittisen” tietävät jo melkein kaikki, se tarkoittaa maahanmuuton vastustajaa, mutta mikä on ”suvaitsevaisto”, tai mitä ihmettä on ”homosaatio”? Tekstejä vaivaa niin ikään arvokonservatiivien oletetun vastustajan hahmottomuus. Yliopistoissa valtaa pitävät kulttuurimarxistit saavat kyllä kyytiä, samoin näköjään toinen toistaan hullumpien ajatusten kannattajakunnasta löytyvät punavihreät ”pilveä polttavat biseksuaalit hipsterit”, mutta nimiä ei mainita. Keitä tässä oikeasti tarkoitetaan? Pitäisikö olla loukkaantunut?

 

”Mitä mieltä Suomessa saa olla”, kysyvät kirjoittajat ja selittävät Suomessa harjoitettavan ”uskomattoman räikeää ja tarkoitushakuista sananvapauden rajoittamista ja ’ajatusrikosten’ tuomitsemista.” Sen seurauksena arvokonservatiivit eivät väitetysti saa ääntään kuuluviin. Tähän taitaa löytyä yksinkertaisempi selitys kuin punavihreiden hipsterien salaliitto: arvokonservatiivit ovat vain näkemyksineen vähemmistössä. Suurin osa suomalaisista ei pidä homoja, feministejä ja ateisteja enää erityisempinä uhkina, joille pitäisi jatkuvalla sorsimisella osoittaa heidän paikkaansa yhteiskunnassa. Arvokonservatiivit saavat kaikkein änkyräisimpine väitteineen helposti osakseen vain huvittunutta välinpitämättömyyttä, joskus suoranaista pilkkaa. Sellaiselta vähemmistöön kuuluminen taitaa usein tuntua, kun ympäröivä muu yhteisö ei pidä vähemmistön edustajille tärkeitä asioita vakavan huomionsa aiheena.

3 Kommentit

  1. Joni Pelkonen

    12.05.2015 at 12:28

    Olen seuraillut Halla-ahon ja seurakuntansa puuhia reilut kymmenen vuotta, siitä hetkestä lähtien kun aivan tavanomainen kommentti Hesarin verkkokeskustelussa sai vastaukseksi useita ylettömän agressiivisia kommentteja joissa saarnaattiin nykyään maahanmuuttokritiikiksi kutsuttua, totuutta ja lykättiin lopuksi linkki Halla-ahon, nykyään yksinkertaisemmin Mestarin, blogiin.

    Luin tekstiä viitisen minuuttia ja ymmärsin sen heti roskaksi. Kirjoituksen koostui kaunaisesta vuodatuksesta, mitä kaunaa ihmettelin koska tuskinpa kukaan oli tuntematonta blogistia ainakaan muita enempää sortanut. Pohdiskelin että kauna johtuu kirjoittajan jostain ahdistuksista jotka ovat muka muiden syytä. Sittemmin arvaukseni kirjoittajan motiiveista muuttuivat kyynisemmiksi, kansankiihottajahan siinä aloitteli uraansa. Harhainen kauna tosin lienee aitoa.

    Halla-ahon seuraajat ovat heikompia painoksia Mestaristaan: he kykenevät sisäistämään muutaman retorisen tempun ja toistavat niitä sitten niin kauan kunnes väsyvät.

    “Tästä asiasta ei saa puhua” – ja kirjoittavat heti perään juuri siitä, mutta ristiriita ei näytä lainkaan häiritsevän, sitä ei muka edes havaita.

    Milloin minkäkin moderaattorin, nettilehden jne. kimppuun hyökkääminen väitteellä “sensuuri kohdistuu vain meihin” – moderaattorit tuskin jaksavat vastata jokaiseen syytökseen, joten epämääräinen syytös jää todentuntuiseksi.

    Käsittämättömät salaliittoteoriat, joihin sotketaan mukaan joka ikinen taho jonka hörhöt vain tietävät olevan olemassa. Jopa Suomen presidentti on kelvannut salaliiton jäseneksi.

    Kaiken kiistäminen ja muiden syyttely kaikesta: “en minä niin ole sanonut”, “olet rasisti koska syytät minua rasistiksi” jne.

    Ja kaiken kuninkaana loputon, jo ainakin 15 vuotta jatkunut metakeskustelu, siis keskustelu keskustelusta, jonka aiheena on että keskustelussa on jotakin vikaa. Tätä “keskustelua” on arvokonservatiivin helppo käydä koska sitä käydäkseen ei tarvitse tietää mitään, riittää kun napisee kuinka “keskustelu” on jotenkin viallista ja sitä pitäisi muuttaa. Sisälukutaidottoman silmään tämä näyttää ihan oikealta keskustelulta, vaikka tarkoituksena on vain pilata asiallinen keskustelu häivyttämällä keskustelun aihe roskan sekaan ja kyllästyttämällä asialliset keskustelijat muualle.

    Yhteenvetona, niinkin viaton, vähämerkityksinen ja vallaton ympäristö kuin nettikeskustelu vaikka jonkun blogistin kirjoituksen perässä onkin näille tyypeille taistelukenttä jolla on saavutettava Voitto, ihan millä tahansa keinolla. Keskustelusta ei siis olla kiinnostuneita, eikä uusien ajatusten omaksumisesta, tavoitteena on vain vallata jälleen uusi taistelukenttä omien haltuun ja sitten höpöttää siellä sitä, miten nämä nyt haluavat eniten jutella, eli taputella toisiaan selkään siitä, kuka kehtaa sanoa törkeimmin.

    • Oula Silvennoinen

      12.05.2015 at 14:23

      Minua on myös alkanut huolestuttaa keskustelun lipsuminen yhä useammin pelkäksi trollaamiseksi, jossa argumenttien todenmukaisuudella ei ole enää mitään väliä. Verkossa ilmestyvä Mv-lehti on tästä “hyvä” esimerkki. Tavoitteena näyttää olevan vain saada mahdollisimman plajon klikkauksia, sama se miten. Tervetuloa verkkojulkisuuden uuteen aikakauteen kaikki te, jotka kuvittelitte että kysymys on tiedonvälityksestä:)!

  2. Konstig tuo kirjassa suomalaiseen tietoisuuteen termin “kulttuurimarxismi”. Olen törmännyt siihen aiemmin lähinnä oikeisto-libertaarien ja paleokonservatiivien salaliittofantasioissa, joissa paheellinen vasemmisto-liberaali kulttuurihegemonia yrittää tuhota länsimaisen sivilisaation alkaen ydinperheestä, kristinuskosta ja kansallisista identiteeteistä. Salaliittoteoriassa kaikki liberaali kulttuuri niputtuu yhteen kokonaisuudeksi, jonka jokainen osa tukee jokaista toista. Näin esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain kannattaminen nähdään osana laajaa ideologista vehkeilyä, jonka lopullisena päämääränä on tulkintatavasta riippuen länsimaiden perikato tai totalitaarinen valtiouskonto.

    Kulttuurimarxismin salaliittoon uskovat pyrkivät muodostamaan mielikuvan ideologisten kytkösten verkostosta, jossa arvoliberalismin polkuja seuraamalla voi päätyä vain rappioon samalla, kun arvokonservatismi viitoittaa tien hyvään ja oikeaan. Tällainen sosiaalisten ja yhteiskunnallisten näkemysten paketoiminen muistuttaa henkistä kiristystä. Olet joko meidän puolella tai meitä vastaan, ja jos olet meitä vastaan, vastustat samalla kaikkea sellaista, mitä itsekin pidät hyvänä ja kannatettavana: vapautta, demokraattisia oikeuksia, yhteisöllisyyttä, luontoa. “Suvaitsevaistolle” ei toisin sanoen jää muuta vaihtoehtoa kuin kieltää periaatteensa ja liittyä “homosaation” vastaiseen taisteluun.

Vastaa

Your email address will not be published.

*