(Julkaistu 24.6.2015 Tiedetoimittajat.fi-sivuston Keskiviikkoblogissa)

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.