Demokratian voimavirrat

Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1890-2020

Kuukausi: June 2015

Huolestuneet professorit

(Julkaistu 24.6.2015 Tiedetoimittajat.fi-sivuston Keskiviikkoblogissa)

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Språka på nordiska

I slutet av maj befann jag mig i Helsingfors på den Nordiska ämnesdidaktiska konferensen Nofa5. Tidigare har det officiella konferensspråket alltid varit ”skandinaviska”, men den här gången hölls den för första gången på engelska. Det här är en utveckling som märks i många nordiska sammanhang. Det som driver på utvecklingen är dels att danskarna talar allt mer svårförståeligt, och dels att de finska deltagarna har svårt att uttrycka sig på svenska även om de i allmänhet förstår språket. Forskare blir allt mer vana att publicera sig och delta i internationella konferenser på engelska, så steget till att ta in engelskan i nordiska sammanhang är därför inte så stort.

En annan fördel med att ha engelska som arbetsspråk är naturligtvis att man kan bjuda in även utomnordiska deltagare, vilket för första gången skedde vid Nofa5. En av föreläsarna var en sydafrikansk professor i matematikdidaktik, Mamokgheti Pakeng, vars föredrag hade viss relevans för valet av konferensspråk. Hon talade om de svårigheter som sydafrikanska elever med andra modersmål än engelska har i landets matematikundervisning, som oftast bedrivs på engelska trots att det bara är det fjärde största av landets 11 officiella språk. Det anses så viktigt för barnens framtidsmöjligheter att lära sig engelska att undervisning på modersmålet inte är något egentligt alternativ. Man har lyckats lösa problemet genom att ha engelska som grundspråk, men genom att byta till modersmålet så snart det är nödvändigt för förståelsen. Man började alltså se den språkliga diversiteten i klassrummet som en tillgång snarare än ett problem, vilket i kombination med andra åtgärder höjt elevernas matematikprestationer avsevärt.

Samma metod fick jag se prov på när jag genomförde enkätundersökningar vid det universitetsförberedande Junior College på Malta i mars i år. Där är engelska det officiella undervisningsspråket, men elever och lärare hoppar till sitt första språk, maltesiska, så snart det finns behov av det.

Även nordiska forskare kan ibland stöta på problem när de använder engelskan som arbetsspråk. Många specialuttryck inom utbildningsväsende, administration och förvaltning har inga direkta motsvarigheter på engelska, medan de oftast kan översättas exakt mellan de nordiska språken, i synnerhet mellan svenska och finska.

Andra specialbegrepp har kanske en exakt engelsk översättning, men som de nordiska talarna och åhörarna inte känner till. I den session den session om lärarutbildningens utveckling där jag själv deltog använde till exempel en av åhörarna begreppet ”joukko-oppi”. Ett sällskap bestående av matematiker hade kanske vetat att den korrekta engelska termen är ”set theory”, men det gjorde nog inte många av historikerna och lärarutbildarna i rummet. Lyckligtvis är ju joukko-oppi en direkt översättning av mängdlära, som låter i princip likadant även på danska och norska.

I praktiken fick alltså även vi nordiska forskare använda den sydafrikanska och maltesiska metoden att blanda världsspråk med modersmål för att förstå varandra. Det här behöver emellertid inte betraktas som en nödlösning, utan det finns skäl att i vissa nordiska sammanhang medvetet beskriva det officiella språket som ”blandspråk”, med engelska som huvudspråk och de nordiska språken som stödspråk. I andra sammanhang kanske det i stället är naturligare att ha skandinaviska som första språk och medvetet använda engelska som stödspråk vid behov. Genom att medvetet blanda språk kan man använda den språkliga diversiteten som en tillgång, i stället för att som ofta i nordiska sammanhang se det som problem och ett nederlag för den nordiska tanken att man till och från har svårt att förstå varandra. Detta möjliggör också att man kombinerar de fördelar engelskan ger som vetenskapens internationella språk, samtidigt som man behåller fördelarna med deltagarnas första språk, som också innefattar den bästa specialterminologin för att beskriva studieobjektet – Norden.

”Turhaa on täällä puhua…” pakolaispolitiikasta

Kun kunkin valtion velvollisuutena kohtuuden nimessä on pitää huolta omista alamaisistaan rotuun katsomatta, on Saksa nyt luopunut tästä luonnonmukaisesta periaatteesta ja päättänyt syytää puolisenmiljoonaa juutalaistaan muiden elätettäväksi. Tällainen aines, joka lisäksi huonosti soveltuu esim. maanviljelykseen tai muuhun ruumiilliseen työhön, ei tosiaankaan ole missään tervetullut.

L–s. ”Puuttuva tasapaino”, Katsaus ulkomaihin, Valvoja-Aika 1938 (512–515)

Arvostetun aikakauslehden kirjoittaja kommentoi näin Saksan 9. ja 10. marraskuun pogromin, niin kutsutun ”Kristalliyön”, aiheuttamaa humanitaarista hätätilaa. Nimimerkki L–s tuomitsi Saksan menettelyn, mutta Kolmannen Valtakunnan rotulakeja ja väkivaltaista vainoa ei tuomittu siksi, että ne rikkoivat ihmisarvoa ja humanitaarisia periaatteita vastaan, vaan siksi, että toisille valtioille koitui ylimääräisiä kustannuksia. Demokratiasta ja kansalaisoikeuksista ei kirjoittaja maininnut mitään. Tämä oli myös usean elinkeinoalan järjestön allekirjoittaman vetoomuksen viesti, joka toimitettiin jo kesällä 1938 valtioneuvostolle. Siinä vaadittiin, että maahan saapuvat pakolaiset karkotettaisiin, ja väitettiin, että juutalaisista pakolaisista ”ei tule olemaan missään tapauksessa Suomen elinkeinoelämälle mitään hyötyä”.[1]

2010-luvun Suomessa punnitaan yhä eri syistä maahan saapuvia ihmisiä taloudellisen hyödyn perusteella ja pyristellään eroon kansainvälisistä humanitaarisista sopimuksista. Käsitteitä sekoittaen toivotaan pakolaisten sijaan korkeakoulutettuja maahanmuuttajia ja hetken tarpeisiin räätälöityä työvoimaa; silti koulutuksesta, molemminpuolisen integraation edellytyksestä, leikataan surutta. Joitakin pakolais- ja maahanmuuttajaryhmiä koetaan kuitenkin enemmän silmätikkuina kuin toisia; näin myös Suomessa 1930-luvulla. Talouskeskeiseen ajatteluun sekoittuu rasismi.

Mikä onkaan demokraattisen valtion oikea suhde ihmisiin, jotka pyrkivät sen turviin muualta? Levottoman 1930-luvun lopulla alkoi Suomessa viritä keskustelua aiheesta. Kesällä 1938 Suomeen alkoi saapua kymmeniä pakolaisia Keski-Euroopasta, yksittäisesti ja myös ryhmissä. Monet heistä olivat juutalaisia. Lehdistö oli jo raportoinut juutalaisten ahdingosta kansallissosialistisessa Saksassa ja Saksaan liitetyssä Itävallassa. Vaikka ani harvat osasivat ennustaa Holokaustin lopulliset mittasuhteet, oli kansallissosialistien harjoittama poliittinen väkivalta ja juridinen mielivalta kuitenkin tiedossa. Monet pakolaisista jatkoivat matkaa, ja jotkut palautettiin lähtömaihin. Tämä oli tietoisen politiikan tulosta. Suomen hallitus pyrki hankkiutumaan suhteellisen vähälukuisesta määrästä, muutamasta sadasta, mahdollisimman nopeasti eroon. Helmikuussa 1939 sisäasiainministeri Urho Kekkonen raportoi eduskunnassa, että maassa oli enää 183 pakolaista. Kaikki olivat jättäneet oleskelulupahakemuksen ja jotkut olivat myös onnistuneet työllistymään, mutta kaikkien toivottiin siirtyvän pysyvästi muihin maihin. Vertailun vuoksi mainittakoon että Suomessa oli vuoden 1938 lopulla noin 14 600 pakolaista entisestä Venäjän keisarikunnasta.[2] Miksi niin pieni ryhmä aiheutti niin suuria huolia? Continue reading

Poliitikot ovat uhka demokratialle

Suomen uusi hallitus on esitellyt ohjelman, jolla on dramaattisia vaikutuksia varhaiskasvatukseen, koulutukseen, tutkimukseen ja kansalaisten sosiaaliturvaan. Kuinka ollakaan, niistä käydään nyt keskustelua, joka kuulostaa vaalikamppailulta. Tai kuulostaisi, jos Suomi olisi toimivampi demokratia ja vaaleissa keskusteltaisiin politiikan sisällöistä sen sijaan että puhutaan johtamistavoista, hallitusohjelman pituudesta tai normitalkoista.

Hallituspuolueet korostavat mielellään, että hallituksen ovat nyt muodostaneet kolme suurinta puoluetta. Että näin ”kansa” äänesti, ja niin äänestikin. Perustellusti voidaan kuitenkin kysyä, mistä ”kansa” lopulta äänesti, mitkä kaikki uuden hallitusohjelman linjauksista olivat esillä vaalikamppailussa, mistä valinnoista käytiin poliittinen keskustelu ja mihin linjauksiin haettiin äänestäjiltä mandaatti. Vastaus, että Suomessa monipuoluehallitukset eivät voi äänestyttää ohjelmistaan, on erityisen huono, koska se antaa ymmärtää, ettei vaalitaistossa lopulta ole kyse muusta kuin sijoituksista.

Ennen vaaleja järjestettiin ennätyksellinen määrä erilaisia tenttejä, vaalikoneita oli joka lähtöön, ja kaikki kynnelle kykenevät etu- ja kansalaisjärjestöt haastoivat puolueita ja ehdokkaita ottamaan kantaa. Miksi mediassa puhuttiin viikosta toiseen miljardeista, tivattiin illasta toiseen eri puolueiden kantaa ”oikeaan” sopeuttamistasoon, ilman että käsiteltiin hallitusohjelman myötä nyt esillä olevia sisältöjä? Ei ole liioiteltua todeta, että media epäonnistui demokraattisessa tehtävässään ja poliitikot onnistuivat ilmeisessä tavoitteessaan olla puhumatta konkretiasta. Presidentinkin uuden vuoden puheessaan peräämät leikkauslistat jäivät kuin yksissä tuumin esittelemättä ja käsittelemättä. Ei niitä nykyinen oppositiokaan esitellyt.

Lopputulemana hallitus toteaa äänestäjille, että ”sitä saa mitä tilaa”, vaikka tekeekin ”kipeää”. Äänestäjille kerrotaan, että tätä te halusitte. Tai että tämä teidän olisi pitänyt ymmärtää. Politiikka on mahdollisen taidetta, toimintamahdollisuuksien ja pelivaran näkemistä siellä, missä teknokraatti näkee vain sääntöjä, esteitä tai tyhjää, mutta suomalaisen poliittisen eliitin asenne ja toimintatavat ovat todellinen uhka demokratialle. Poliitikot eivät uskalla hakea mandaattia politiikan sisällöille vaan äänestyttävät kansalaisia muodoista ja tunteista.

Samasta on kyse ”yhteiskuntasopimuksessa”. Valistusfilosofiaan palautuva ja yksilön ja valtion suhdetta koskeva käsite on keskustalaista poliittista retoriikkaa ainakin vuodesta 1991, jolloin silloinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Risto Uimonen (5.8.1991) kuvasi Ahon hallituksen tilannetta ja ”kipeiden ratkaisujen” (sic) tarvetta näin: ”Sopimus on porvarihallitukselle ja koko Suomelle elämän ja kuoleman kysymys. Vain sillä voidaan kääntää maan talous nousuun ilman kohtuuttomia seurauksia. Vaikka sopimusta ei syntyisi, hallitus ei vielä kaadu siihen. Markkinavoimat hoitavat kyllä sopeutuksen, mutta siitä syntyvää yhteiskunnallista hätää ja painetta se ei kestä. ”

”Yhteiskuntasopimuksen” käsite on syvästi poliittinen sekä ideologisessa että sisällöllisessä mielessä, mutta suomalainen media julkisesta palvelusta kaupalliseen on käyttänyt sitä ikään kuin neutraalina kuvauksena. Siinä missä Yle uutiset viime vuonna linjasi, että ”tasa-arvoinen avioliittolaki” on lobbaustermi ja ideologinen nimitys, jota ei uutiskielessä ei voida käyttää, ”yhteiskuntasopimus” valui yleiskieleen ilman lainausmerkkejä.

Kielen kautta hahmotetaan paitsi merkityksiä ja arvoja, myös sitä, mistä on kyse ja ketkä ovat osallisia. ”Yhteiskuntasopimus” on tässä mielessä käsitteenä harhaanjohtava, koska se viittaa yksilön ja valtion suhteeseen, ei hallitusohjelman mielessä työmarkkinoiden osapuoliin. Lisäksi tässä ei ole kyse sopimuksesta lainkaan. Poliitikkojen ”uhrauksia”, ”samaa venettä”, ”talkoita”, ”kohtuutta” ja ”vetoomuksia” vilisevä kieli sotkee kuviota entisestään.

Hallitusohjelmassa todetaan, että ”(t)oteutuessaan yhteiskuntasopimus vahvistaa suomalaisten keskinäistä luottamusta, edistää talouskasvua ja tukee uusien työpaikkojen syntymistä”. On mahdollista, että ehdotetuilla toimenpiteillä kaksi jälkimmäistä tavoitetta toteutuisivat, mutta miten voidaan ajatella, että yksilöity uhkavaatimus – jollette toimi näin, rankaisemme paitsi teitä myös kolmansia osapuolia – lisäisi ”kansalaisten keskinäistä luottamusta”?

”Yhteiskuntasopimus” on käsitteenä niin ladattu ja kansalaisten, valtion ja työmarkkinoiden suhteita ja poliittista valtaa hämärtävä, että median olisi viipymättä luovuttava sen käytöstä uutiskielessä ja löydettävä muita tapoja puhua hallituksen esittämistä toimenpiteistä ja tavoitteista.

Hallituksella on oikeus ja velvollisuus asettaa tavoitteet ja pyrkiä niihin valitsemillaan keinoilla. On ymmärrettävää, että uusi hallitus pyrkii kaikin tavoin palauttamaan uskon monipuoluehallitsemiseen ja poliittisen järjestelmän kykyyn tehdä perusteltuja ratkaisuja korostamalla ”luottamusta”, ”yhteisymmärrystä” ja ”yhteistä tilannekuvaa”. Median vastuu on eri näkökulmista uutisoida ja arvioida tuota prosessia ilman, että se puhuu hallituksen kieltä. Muutoin poliittisesta keskustelusta katoaa politiikka ja happi, siinä ei ole tilaa keskustella ja olla mieltä.

Kuten kansanliikepuolueiden rapautumista tutkiva historiantutkija, professori Kjell Östberg (Södertörnin korkeakoulu) totesi Demokratian voimavirrat -projektin esittäytymisseminaarissa, poliitikoilla on suurin vastuu. Jos poliitikot kysymyksistä riippumatta tarjoavat vastauksiksi retorisia väistöliikkeitä tai kaivavat taskusta kolmen kohdan muistilappuja iskusanoineen, on turha syyttää mediaa poliittisen keskustelun yksinkertaistamisesta. Jos poliitikot eivät uskalla ehdottaa ja perustella reformeja ja ideologisia linjauksia omilla nimillään vaan tarjoilevat ”sopimuksia”, ”luottamusta” ja ”yhteisymmärrystä”, demokratia ei toimi. Poliitikot ovat uhka demokratialle.