Demokratian voimavirrat

Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1890-2020

Date: 07.04.2015

Välsmort men vinklat

Recension publicerad i Hufvudstadsbladet, Östnyland och Västra Nyland 3.4.2015

Jukka Valtasaari. Suomen turvallisuus, Docendo: Helsinki 2015, 200 s.; Jyrki Karvinen & Juha-Antero Puistola, Nato ja Suomi, Auditorium: Helsinki, 254 s.

Finlands ekonomiska kräftgång stjäl som bekant uppmärksamhet i det snart stundande riksdagsvalet. Men ju längre Ukraina-krisen fortgår desto mer tycks detta locka fram inlägg om hur Finland borde hantera sitt allt mer fördjupade militära samarbete med försvarsalliansen Nato. Många framhäver att det finns skäl att tålmodigt diskutera för- och nackdelarna av ett Nato-medlemskap. Till debattens egenheter hör dock att varken Nato-anhängare och motståndare är särdeles villiga att medge att Finlands och Sveriges försvar redan nu är så uppkopplade med Nato att ett officiellt medlemskap inte är en militär utan en politisk och diplomatisk fråga.

Denna tendens kan förnimmas även i vårens nyutkomna facklitteratur om Finland och Nato. I väntan på Christer Pursiainens och Tuomas Forsbergs snart publicerade översiktsverk Ulkopolitiikkaa norsunluutornista erbjuds den vetgirige medborgaren en intressant palett av ny Nato-litteratur. För de tydligaste ställningstagandena står Nato-anhängaren Markku Salomaas Puhutaan Natosta och Nato-motståndaren Raimo Pesonens Nato hampaankolossa. Mera dämpade men ändå tydligt Nato-sinnade inlägg är veterandiplomaten Jukka Valtasaaris syntes Suomen turvallisuus och de militära experterna Jyrki Karvinens samt Juha-Antero Puistolas verk Nato ja Suomi, i vilken Atlantpaktens effekter på Finlands säkerhetspolitik granskas från olika synvinklar.

Valtasaaris verk präglas inte överraskande av att han under sina år som aktiv diplomat tjänstgjorde huvudsakligen i Förenta staterna. Som mången annan välskrivande diplomat kryddar Valtasaari gärna sin text med historiska exposéer och anekdoter, vars budskap är att det finns en lång linje i finsk utrikespolitik som man borde hålla fast vid. Och eftersom han vill visa att ett finskt Nato-medlemskap vore i samklang med detta argumenterar han energiskt för att Finlands statsledning alltsedan 1960-talet arbetat systematiskt för att stärka banden till västmakterna. Därför vore det både konsekvent och uppriktigt att nu ta steget ut och ansluta sig till Nato.

En annan av hans bärande teser är att Nato efter äventyret i Afghanistan och i takt med att relationerna till Ryssland tillspetsas stärker sina positioner i Europa, vilket kan öka skillnaderna mellan Atlantpakten och dess finska och svenska fredskompanjoner. Om det säkerhetspolitiska läget i Östersjöregionen skärps kan ländernas alliansfrihet försvåra ett militärt samarbete.

Symptomatiskt nog nämner Valtasaari knappt alls att en betydande del av Finlands och Sveriges försvarsteknologi redan har förnyats med amerikanskt materiel och knowhow. Alla känner till Finlands Hornet-armada som sedermera har fått en offensiv bestyckning. Men hur många vet att finska försvarsmaktens koordinat- och eldledningssystem nyligen har genomgått en fullständig synkronisering med Natos motsvarande strukturer för ett pris på runt 3 miljarder euro. Vid Natos förra toppmöte i Wales hösten 2014 uppgraderades Sverige och Finland till dess ”avancerade fredskompanjoner”. Är inte allt detta tecken på ett fördjupat samarbete? Och på att Nato med Förenta staterna i spetsen uppskattar den svensk-finska flankens kapacitet lika mycket som dessa länder är tacksamma över Atlantpaktens expansion till Baltikum.

Karvinen och Puistola argumenterar i sitt verk inte lika öppet för ett Nato-medlemskap. Kontentan av deras sakliga och allmänbildande granskning av Atlantpaktens historia och betydelse för Europas säkerhet samt inflytande på Finlands säkerhet går det ändå inte att ta miste på. Som de så korrekt konstaterar går EU:s och Natos historia hand i hand. Förutsättningen för Västeuropas ekonomiska integration och snabba tillväxt var Förenta staternas militära uppbackning i form av Nato. Denna transatlantiska länk har fortsatt in på 2000-talet.

Amerikanerna har sedan Nato uppstod klagat över att det finns för många fripassagerare i båten. Än idag är det deras militära kraft och teknologiska försprång som Atlantpaktens trovärdighet står och faller på. Forskarduon påminner om att amerikanernas vilja att skydda det efterkrigstida Västeuropa bottnade i det gemensamma kulturarvet och marknadsekonomi. Men visst finns det alltjämt också krassa geopolitiska intressen i bakgrunden. Om en stormaktskonflikt skulle utbryta är det självklart bättre att man är färdigt positionerad i Europa.

Ingetdera verket belastas av någon påtaglig russofobi eller demonisering av Rysslands handlande i Ukraina-krisen. Valtasaari antar visserligen att den ryska björnens irritation torde bli långvarig och att den kan förvärras om dess ekonomi inte lyfter. Karvinen och Puistola framhäver i sin tur att det är fullt begripligt att Ryssland på grund av sitt historiska arv känner sig hotat av det expanderande Nato. Detta gäller även utvidgningen av Natos missilskydd i Östeuropa som kan tära på Rysslands anseende som en kärnvapenmakt.

Ändå är deras rekommendation ingalunda en fortsatt lågmäldhet i Finlands välfungerande Nato-samarbete. Valtasaari avrundar sin plädering med att Nato-medlemskapet vore en mera sanningsenlig beskrivning av Finlands säkerhetspolitik. Karvinen och Puistola räknar avslutningsvis ut att ett Nato-medlemskap skulle kosta Finland runt 40 miljoner euro per år. Priset vore klart mindre än vårt nuvarande engagemang i Natos krishantering (140 milj./år) och endast en bråkdel av landets försvarsbudget (2,9 miljarder).

Syftet är självklart att övertyga alla dem som förhåller sig avvaktande eller rent av skeptiskt till den reella nyttan av att legalisera Finlands samboäktenskap med Nato. Kanske är det därför som man inte hitta i dessa förövrigt så välsmorda verk en kvantitativ summering av hur långt vår försvarsmakt har framskridit i sitt samarbete med Nato. Risken finns ju att någon kunde tycka att detta räcker utmärkt till. Och att Finland fortsättningsvis skulle följa Sveriges omoraliska exempel. Det vill säga väntar och ser tiden an.

Maailman taloushistoriaa pohjoismaisesta näkökulmasta

Arvio teoksesta: Lennart Schön: Maailman taloushistoria. Teollinen aika. Suomentanut Paula Autio. Osuuskunta Vastapaino 2013. 542 s. ISBN 978-951-768-380-7.

Arvostelu julkaistu: Historiallinen aikakauskirja 113, no. 1, 2015, pp. 97 – 99.

 

Lennart Schönin jo pari vuotta sitten suomeksi ilmestynyt maailman taloushistoria on tervetullut suomenkielinen perusteos maailman talouden vaiheista. Se on jo vakiinnuttamassa asemansa yliopistojen tenttikirjana. Schönin teos jatkaa siitä, mihin samaan sarjaan kuuluva, mutta myöhemmin ilmestynyt Johan Söderbergin[1] teos päättyy. Se kuvaa talouden vaiheita 1800-luvun alkuvuosista tähän päivään. Perinteinen ja hyvin perusteltu jako esiteolliseen ja teolliseen kauteen kuitenkin hämärtää talouden pitkien linjojen muutoksen havainnointia; esimerkiksi sitä, kuinka talouden painopiste siirtyi juuri tässä teoksessa käsitellyllä aikakaudella ensin Eurooppaan ja sitten Yhdysvaltoihin – ja jakson lopulla takaisin Aasiaan, missä se oli jo esiteollisella ajalla.

 

Maailmalla on ilmestynyt viime vuosina useita taloushistorian yleisesityksiä, joissa on varsin uskaliaitakin näkökulmia. Mainittakoon vaikkapa Gregory Clarkin keskustelua herättänyt tutkimus tai Carl Gunnar Perssonin tiivis Euroopan taloushistoria.[2] Schönin Maailman taloushistorian jälkeen on suomennettu Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin talouskasvun kääntöpuolta analysoiva teos[3]. Schönin teos toimii erinomaisena johdantona näihin taloushistoriaa syvemmin, mutta rajatummin luotaaviin tutkimuksiin. Toivottavasti Schönin teos myös innostaisi suomalaisen taloushistoriayhteisön viimeinkin päivittämään kotimaisen taloushistoriamme. Suomen taloushistoria I–III on jo kohta 35-vuotias, Riitta Hjerppen kasvututkimusprojektin yhteenveto vuodelta 1988 ja muutama artikkelikokoelmakin kohta kymmenen vuoden takaa.[4]

 

Lennart Schön edustaa taloushistorian kasvututkimuskoulukuntaa ja seuraa enemmän historiallisen taloustieteen kuin historiantutkimuksen traditioita. Tämän näkyy kirjan sisällössä ja tehdyissä valinnoissa – ei kuitenkaan häiritsevästi. Taloustieteilijäksi Schönin tyyli on poikkeuksellisen kertovaa. Näkökulman ”ruotsalaisuus” näkyy joinakin esimerkkivalintoina ja painotuksina: Pohjoismaiden kehityskulku korostuu ja myös naiset saavat äänen kerronnassa. Koska käsiteltävä jakso on pitkä ja kohteena koko maailma, kovin yksityiskohtaisiin analyyseihin ei teoksen runsaassa viidessäsadassa sivussa päästä. Mielenkiintoisia yksityiskohtia nousee toki esiin useissa tietolaatikoissa.

 

Lukija voi lähdeluetteloa selaillen päätellä, mitkä paradigmat ovat teoksessa mukana, mitkä eivät. Esimerkiksi Kenneth Pomeranzin[5] puuttuminen lähdeluettelosta vaikuttaa harkitulta valinnalta. Pomeranz on argumentoinut maailmantalouden divergoitumista (Aasian ja Euroopan välillä), kun kasvututkijat korostavat konvergoitumista ja maailmantalouden globalisoitumista. Toinen lähdeluettelosta paljastuva valinta on organisaatio- ja liiketoimintahistorian unohtaminen. Lähdeluettelossa ei ole alan suurinta auktoriteettia Alfred D. Chandleria,[6] vaikka häneen teoksessa viitataan, saati muita liiketoimintahistorian tutkijoita. Lähdeluettelo on yllättävän suppea ja sisältää lähinnä historiallisen taloustieteen keskeisiä tutkimuksia, joissa niissäkin olisi päivittämisen varaa.[7] Koko maailman kattavassa yleisesityksessä ei luonnollisesti ole mahdollista viitata eri aihepiirejä käsitteleviin erillistutkimuksiin, vaikka näitä jää monin paikoin kaipaamaan.

Schönin tutkimusjakso on taloushistorian tutkituin ja maailman taloushistoriassa varsin poikkeuksellinen: ennennäkemätön talouskasvu ja väestönkasvu, teknologinen kehitys ja teollistuminen sekä talouden monimutkaistuminen ja kansainvälistyminen osuvat kaikki kirjan esittelemään ajanjaksoon. Aihepiireistä ei ole pulaa, olennaisempaa onkin se kuinka Schön rajaa aihettaan ja tekee valintoja siitä mitä esitellään, mitä ei. Schönin näkökulma on makrotaloudessa: hän ei esimerkiksi moralisoi sotien syillä ja seurauksilla, vaan vain toteaa niiden taustalla ja tuloksena olleet taloudelliset faktat.

 

Schönin mukaan maailman talouden kehitys perustuu innovaatioiden, integraation ja instituutioiden yhteisvaikutukseen. Innovaatiot mahdollistavat tehokkaamman tuotannon, luovat uutta sisältöä kasvulle ja ovat Schönin aika suoraviivaisen käsityksen mukaan johtaneet kolmeen teolliseen vallankumoukseen. Integraatiolla Schön tarkoittaa talouden konvergoitumista ja globalisoitumista. Instituutiot luovat Schönin mukaan perustan teollistumiselle, kasvulle ja yhteiskunnan muutokselle. Schön korostaa yhteiskuntien ”sosiaalisia kyvykkyyksiä”, joiden tehokkaan toiminnan edellytyksenä ovat toimivat instituutiot – hänen mukaansa valtion toiminta, omistusoikeuden turvaaminen sekä tasa-arvoinen sukupuolijärjestys. Sen sijaan hän jättää huomiotta Douglass C. Northin[8] ja muiden institutionalistien korostaman kulttuurin ja uskonnon merkityksen.

 

Kirjan rakenne on toimiva. Pidemmän aikavälin muutokset – väestönkasvu ja tuotanto – esitetään johdantoluvussa, mitä seuraa lyhyt, teoksen pääteoriaa avaava luku. Näin suuret rakenteet ja mallit ovat valmiina, kun teos perehtyy varsin perinteisellä kronologisella jaottelulla parinsadan vuoden taloushistoriaan. Luvut 3 ja 4 käsittelevät ajanjaksoa 1800-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan, luvut 5–7 puolestaan 1900-luvun kehitystä vuosituhannen vaihteeseen.

 

Schön korostaa 1800-luvun kehityksessä tarjonnan suuria harppauksia, jotka hän selittää viitekehyksensä avulla. Ensinnäkin, institutionaalisen harppauksen myötä feodalistisen ja merkantilistisen ajan ajatusmallit ja määräykset korvautuivat uusilla toimintamalleilla ja lainsäädännöllä. Toiseksi, teknologinen harppaus ja innovaatiot mahdollistivat luonnonvarojen aiempaa tehokkaamman hyödyntämisen maataloudessa ja teollisuudessa. Kolmas suuri harppaus oli kansainvälisen kaupan integraatio, jota on taloushistoriassa kuvattu ensimmäiseksi globalisaatiokaudeksi.

 

Schön tiivistää 1900-luvun talouden suuren muutoksen varsin onnistuneesti: kun aiempina aikakausina yhteiskunnat loivat järjestelmiä selviytyäkseen luonnonolojen vaihteluista, 1900-luvun yhteiskuntien oli kehitettävä järjestelmiä selviytyäkseen markkinoiden heilahteluista. Teollinen vallankumous ja tuottavuuden kasvu olivat (ainakin periaatteessa ja ainakin kehittyneissä maissa) taltuttaneet luonnonvoimat, samalla annettiin valta markkinavoimille, joiden säätelystä ja säätelyn tarpeellisuudesta on kiistelty yli 200 vuotta. Toinen suuri harppaus 1900-luvulla oli – jälleen kehittyneissä maissa – siirtyminen tuotantotaloudesta tietotalouteen, jonka keskeinen seuraus oli ennennäkemätön teknologinen kehittyminen.

 

Schön on parhaimmillaan kuvatessaan suuria linjoja ja vertaillessaan eri aikakausia ja alueita. Hän näkee yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen vuosituhannen vaihteen talousongelmilla ja Britannian haasteilla ennen ensimmäistä maailmansotaa; Neuvostoliiton hajoaminen 1991 synnytti taloudellisesti samankaltaisen tilanteen kuin Habsburgien valtakunnan hajoaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen; ja Aasian nopeassa teollistumisessa 1970-luvulta alkaen on yhtäläisyyksiä Euroopan teollistumiselle sata vuotta aiemmin.

 

Maailman taloushistoria on hyvin kirjoitettu ja erinomaisesti suomennettu. Schön on valinnut kertovan tyylin, joka varmasti miellyttää monia, mutta ärsyttää taloushistorian tutkijaa. Taulukoita ja kuvioita on vähän ja ne kaikki ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Tilastolliset analyysit on jätetty suosiolla pois. Teosta voi suositella yliopistojen perustenttikirjaksi ja myös suuremmalle yleisölle. Soisi sitä myös poliitikkojen ja ekonomistien silmäilevän – erityisesti lukua 7, jossa perehdytään vuosien 1950 ja 2000 välisen ajan kasvuun ja rakennemuutokseen.

[1] Johan Söderberg, Maailman taloushistoria. Esiteollinen aika. Vastapaino 2014.

[2] Gregory Clark,  A farewell to alms. A brief economic history of the world. Princeton University Press 2008; Karl Gunnar Persson, An economic history of Europe. Cambridge University Press 2011.

[3] Daron Acemoglu & James A. Robinson, Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Terra Cognita 2014.

[4] Riitta Hjerppe, Suomen talous 1860–1985. Kasvu ja rakennemuutos. Suomen Pankki 1988; Jari Ojala, Jari Eloranta & Jukka Jalava (toim.) The Road to Prosperity. An Economic History of Finland. SKS 2006; Jukka Jalava, Jari Eloranta & Jari Ojala (toim.) Muutoksen merkit. Kvantitatiivisia perspektiivejä Suomen taloushistoriaan. Tilastokeskus 2007.

[5] Kenneth Pomeranz, The great divergence. China, Europe, and the making of the modern world economy. Princeton University Press 2000.

[6] Erityisesti Alfred D. Chandler Jr., Scale and Scope. The dynamics of industrial capitalism. The Belknap Press of Harvard University Press 1990.

[7] Hieman yllättäen kirjoittaja ei viittaa esimerkiksi Joel Mokyrin tuoreimpiin teoksiin tai Jeffrey Williamsonin ja Kevin O’Rourken jo klassikkoaseman saaneeseen globalisaatiotutkimukseen. Joel Mokyr, The gifts of Athena. Historical origins of the knowledge economy. Princeton University Press 2002; Jeffrey Williamson & Kevin O’Rourke, Globalization and History. The Evolution of a Nineteenth Century Atlantic Economy. MIT Press 1999.

[8] Ks. etenkin Douglass C. North. Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge University Press 1990.