Demokratian voimavirrat

Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1890-2020

Kuukausi: April 2015

Folkväldets kritiker

Oula Silvennoinens blogginlägg om värdekonservatism 17.4. (på finska här) inspirerade mig att blicka tillbaka till det tidiga 1900-talets demokratikritik i Finland. Vissa såg enkammarriksdagens och den allmänna rösträttens införande 1906 som en orsak till inbördeskriget 1918. Andra fruktade att majoritetens makt skulle leda till förtryck av svenska språket i Finland. På tredje håll hyllade man den nordiska demokratitraditionen, men vägrade acceptera att socialdemokraternas framgångar i Sverige var ett sant uttryck för folkviljan.

Filosofen Eino Kaila (sv), sedermera Georg Henrik von Wrights (sv) läromästare, kritiserade finsk språknationalism som ”ultrademokratism” 1925.1 För Kaila var kulturens odling ett elitprojekt, och ”folkvälde för folkväldets skull” hotade kulturen. Folkbildning skulle endast spela en passiv roll för att sprida kulturens redan mogna frukter. Kulturens syfte var att tämja människan, och enligt Kaila var ”Finlands folk ännu inte tämjt i grunden”; de folkliga dryckesvanorna var bara ett exempel. Kaila kritiserade till och med den finska nationalegenskapen ”sisu”, som verkade ”innehålla kulturens otämjda urnatur”. Händelserna 1918 var ett resultat av urartad sisu. Han ansåg därför att Finland behövde den ”under århundradenas gång införlivade skandinaviska, d.v.s. svenska kulturen” för att utvecklas som stat och folk.

Kaila fick mothugg från J. J. Mikkola (fi), språkvetare och finsksinnad kulturpersonlighet, som dock försvarade äktfinskheten med elitistiska argument. De ”extrema ytfenomenen” berodde på att fennomanin hade demokratiserats och övertagits av gräsrötterna på landsbygden, hävdade Mikkola. Hans lösning var att en finskspråkig aristokrati skulle bildas, och uppmanade den svenskspråkiga överklassen att anpassa sig efter detta – annars hotade dem en klassresa nedåt.2

Under 1930-talets lopp noterades även bland konservativa intellektuella i Finland att Sverige inte längre motsvarade den gamla föreställningen om en trygg borgerlig monarki. Historikern Jaakko Forsman d.y. (fi), brorson till Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (sv), hävdade att marxismen, liktydig med socialdemokratin, bröt mot nordbornas nationalkaraktär. Trots detta hotades även Skandinavien av fackföreningarnas “diktatur”. I självaste det gamla och fria Sverige ”har länge härskat fullständig terror på detta område […] en försmak på vad vi kan förvänta oss om socialisterna lyckas inta en ledande position i hela samhället”. Här lät Forsman som den högerradikale poeten Bertel Gripenberg (sv), som redan 1932 basunerade ut att Sverige, ”frihetens stamort i norden”, har gått under ”det socialdemokratiska oket”.3

I Forsmans föreställningsvärld hade alltså Skandinavien tagits över av en främmande ideologi som inte passade dess folklynne – trots att det var just massorganisationer som hade anammat denna ideologi. Det största hotet mot demokratin i Norden var inte de ”små, obetydliga fascistgrupperna, utan just folkväldets basunerare”, och den som ännu visste vad äkta frihet var kunde inte annat än följa utvecklingen med oro, varnade Forsman. Det ”medfödda nordiska förnuftet” gick emot sin sista kamp mot marxismen, grubblade han år 1938.4

Forsmans eget politiska ideal var en aristokrati. De bäst lämpade borde leda massorna, annars skulle folket tappa förtroendet för frihetens idé. Det enda alternativet vore diktatur. Forsmans pessimistiska syn på folket, uppdelat i fåraktiga massor och enskilda begåvade individer som höjer sig över mediokra och opportunistiska småledare, var inte unik i sin samtid, men hans ytterst negativa syn på Sverige avslöjar en inneboende paradox i kulturkonservatismens kärna: de självutnämnda språkrören för folkets sanna vilja och anda är samtidigt djupt misstänksamma gentemot de obildade massorna.

1 Eino Kaila, ”’Aitosuomalaisuudesta’.” Valvoja-Aika 1925

2 J. J. Mikkola, ”Eräs ‘aitosuomalaisuuden’ arvostelu.” Valvoja-Aika 1925

3 Bertel Gripenberg, ”Varthän det bär.” Finsk Tidskrift 1932/12

4 Jaakko Forsman, ”Kansanvalta todellisuutena.” (Folkvälde som verklighet) Valvoja-Aika 1938

Obs-debatt om riksdagsvalet

Marianne Laxén,  Henrik Meinander, Risto J. Penttilä och Aija Salo diskuterar i TV FEM:s Obs-debatt 16.4.2015 Finlands instundande riksdagsval: http://areena.yle.fi/tv/2416770

Rysk rävsax

Kolumn publicerad Hufvudstadsbladet, Östnyland och Västra Nyland 17.4.2015

Stor i orden, liten på jorden. Det är inte enbart riksdagskandidaternas valaffischer som leder tankarna till detta ordspråk. Visst känns det svårt att se det som sker i Ryssland som ett uttryck för att vår östra granne har läget under kontroll.

Västerländska kommentatorer tolkar gärna Rysslands annektering av Krim, militära inblandning i östra Ukraina och svulstiga militärpatriotiska retorik som uttryck för att det ryska imperiet har kvicknat till. Men enligt statsvetaren och kremlologi-experten Lilia Shevtsova är allt detta snarast ett uttryck för svaghet och villrådighet.

Ryssland är enligt henne inte längre är kapabelt att fungera som en effektiv militärstat. Bortblåst är sovjettidens ideologiska glöd som skapade en gemensam framtidsvision och upprätthöll en fungerande straffregim. En betydande del av den ryska eliten är inte längre beredd att leva i en dylik från omvärlden isolerad försvarsbastion. Samtidigt är varken makthavarna i Kreml eller folkets flertal intresserade av att dekonstruera militärstaten och etablera en fungerande rättsstat.

Det är svårt att veta hur ryssarna ska sprattla sig ur denna rävsax. Nittiotalets politiska kaos och rövarkapitalism gör att ryssarna inte har någon större tilltro till liberala reformer. Och vem tror att en revolution skulle lyfta till makten en mera reformvänlig och västsinnade ledare än Putin.

Vad tänker månntro den kinesiske ledaren Xi Jinping om det som sker i det ekonomiskt stagnerande och grälsjuka Europa? Antagligen offrar han inte denna ytliga civilisation med sina märkliga principer särskilt många tankar. Men troligtvis torde han ändå ibland ägna en tanke åt Rysslands problem, eftersom de på längre sikt kan ha både positiva och negativa konsekvenser för Kina.

En möjlighet är att Ryssland på grund av sina förstörda relationer till EU och Förenta staterna tvingas alliera sig alltmer med Kina. Detta skulle förstås ske på kinesernas villkor eftersom de i motsats till ryssarna har en stark ekonomi, fungerande institutioner och en bred teknologisk bas för sitt agerande som globala stormakt. I så fall skulle Sibiriens enorma naturresurser för första gången bli föremål för en effektiv exploatering. Den ryska eliten skulle också få vänja sig vid att kineserna dikterar deras relationer till EU – eller det som då är kvar av unionen.

Uppenbart är hur som helst att de nu pågående förskjutningarna i världsekonomin kommer att få stora geopolitiska konsekvenser också för Europa. Den stora frågan är därför vad som krävs för att både Ryssland och EU skall vara beredda till en förlikning. Ryssarna skulle förstås helst se att Nato upplöstes. På EU-medborgarnas önskelista är självklart ett demokratiskt och laglydigt Ryssland.

Ingendera av dessa dagdrömmar kommer att gå uppfyllelse inom en överskådlig framtid. Ändå torde den nuvarande rysk-europeiska konflikten knappast utmynna i den typ av säkerhetspolitisk status quo som rådde under kalla kriget.

Arvon konservatiivit

Suomalaiset arvokonservatiivit ovat ryhdistäytyneet. Keskustelufoorumeilla ja sosiaalisessa mediassa vänkäämisen sijaan he esittelevät maailmankuvaansa Timo Vihavaisen, Marko Hamilon ja Joonas Konstigin toimittaman, vasta ilmestyneen ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” -kirjan kautta. Teos on kiinnostava ja Suomessa harvinainen yritys rakentaa arvokonservatismille älyllistä julkisivua. Pääkeinona on ankkuroida arvoväittämät konservatismin poliittiseen traditioon. Sieltä kirjoittajat etsivät perusteluja, miksi vääränvärinen maahanmuutto tai tasa-arvoinen parisuhdelaki eivät ole vain ärsyttäviä piirteitä nyky-yhteiskunnassa vaan merkkejä sivilisaatiomme uhkaavasta rappiosta.

 

Arvokysymyksiä koskevan keskustelun polarisoituminen ja sävyn jyrkkeneminen on yleislänsimainen ilmiö. Selvin esimerkki löytyy Yhdysvalloista. 1980-luvulla alkanut evankelisen kristillisyyden poliittinen mobilisointi johti ”kulttuurisodaksi” nimitettyyn kamppailuun, jossa arvot ovat nousseet politiikan ratkaisevaksi tekijäksi. Voiko taloutta tai turvallisuuspolitiikkaa uskoa sellaisen ihmisen vastuulle, joka ei ole oikean laatuinen kristitty, muslimista tai ateistista puhumattakaan, tai jonka perhe-elämästä löytyy huomauttamista? Toinen tyypillinen piirre kulttuurisodan retoriikassa on vastapuolen motiivien kyseenalaistaminen: he eivät väitä vastaan siksi että olisivat perustellusti eri mieltä, vaan koska he ovat mieleltään sairaita, osa salaliittoa tai Saatanan vallassa. Tällaisista lähtökohdista ei keskustelua synny, vain huutamista.

 

Yhdysvalloissa seuraukset keskusteluilmapiirin myrkyttymisestä ovat olleet liittovaltion toimintakatkokset, poliittisten instituutioiden arvovallan rapistuminen ja etenevä poliittinen halvaantuminen. Suomessa ei olla näin pitkällä, mutta arvokeskustelu kärjistyy täälläkin helposti siihen pisteeseen, että toisin ajatteleva ei ole edes ihminen vaan suoraan joko sika tai natsi. Maaperää mehevälle kulttuurisodalle löytyy kyllä. Koko sodanjälkeinen aikakausi Suomessa on käyty syrjässä suurimmasta julkisuudesta missään periksi antamatonta kamppailua kommunistien ja heidän vastustajiensa välillä. Epäluulot ja haukkumasanat ovat olleet riidan katkeruuden mukaisia.

 

Demokratialle on vaarallista, jos poliittinen keskustelu luisuu huutosakkien välillä käydyksi kilpailuksi kekseliäimmän loukkauksen esittäjästä. ”Mitä mieltä Suomessa saa olla” on siksi kelpo yritys hillitympään keskusteluun huutajien ja käsivarsien heiluttajien hallitsemassa ympäristössä. Tätä lisää. Todellista keskustelua voi käydä vain molemminpuolisen, vaikka sitten vastahakoisen kunnioituksen ilmapiirissä.

 

Sosiaalisen median taistelukentillä parkkiintumaton lukija on silti hämmennyksissään kirjan sisällöltään epämääräisten uustermien edessä. ”Maahanmuuttokriittisen” tietävät jo melkein kaikki, se tarkoittaa maahanmuuton vastustajaa, mutta mikä on ”suvaitsevaisto”, tai mitä ihmettä on ”homosaatio”? Tekstejä vaivaa niin ikään arvokonservatiivien oletetun vastustajan hahmottomuus. Yliopistoissa valtaa pitävät kulttuurimarxistit saavat kyllä kyytiä, samoin näköjään toinen toistaan hullumpien ajatusten kannattajakunnasta löytyvät punavihreät ”pilveä polttavat biseksuaalit hipsterit”, mutta nimiä ei mainita. Keitä tässä oikeasti tarkoitetaan? Pitäisikö olla loukkaantunut?

 

”Mitä mieltä Suomessa saa olla”, kysyvät kirjoittajat ja selittävät Suomessa harjoitettavan ”uskomattoman räikeää ja tarkoitushakuista sananvapauden rajoittamista ja ’ajatusrikosten’ tuomitsemista.” Sen seurauksena arvokonservatiivit eivät väitetysti saa ääntään kuuluviin. Tähän taitaa löytyä yksinkertaisempi selitys kuin punavihreiden hipsterien salaliitto: arvokonservatiivit ovat vain näkemyksineen vähemmistössä. Suurin osa suomalaisista ei pidä homoja, feministejä ja ateisteja enää erityisempinä uhkina, joille pitäisi jatkuvalla sorsimisella osoittaa heidän paikkaansa yhteiskunnassa. Arvokonservatiivit saavat kaikkein änkyräisimpine väitteineen helposti osakseen vain huvittunutta välinpitämättömyyttä, joskus suoranaista pilkkaa. Sellaiselta vähemmistöön kuuluminen taitaa usein tuntua, kun ympäröivä muu yhteisö ei pidä vähemmistön edustajille tärkeitä asioita vakavan huomionsa aiheena.

Ulkomailla äänestämisen helppous

Kävin tänään äänestämässä. Mikäs siinä, monet äänestävät ennakkoon ja useimmille suoritus on jokseenkin itsestään selvä ja toimituksena helppo. Vaivatonta äänestäminen oli myös minulle, vaikka olin tällä kertaa Upsalassa; sen kun vain kävelin läpi kevätaurinkoisen kaupungin Storgatanilla sijaitsevalle Träffpunktille.

Oikeusministeriön ylläpitämien vaalisivujen mukaan ennakkoäänestäminen onnistuu tällä kertaa 89 maassa. Ruotsissa äänestyspaikkoja on luonnollisesti eniten, yhteensä 35. Väittäisin palvelua vähintään hyväksi, ja vaikka sattuisi olemaan hieman kauempanakin, ei kansanvallan toteutuminen ainakaan puitteista jää kiinni. Menettely ei myöskään ole aivan eilisen keksintö, vaan käytäntö on saavuttanut jo 40 vuoden kunnioitettavan iän.

Kenties tässä piilee näennäisen helppouden luoma harha, sillä aina eivät asiat ole sujuneet kuin vaivaton ja lämminhenkinen tepastelu kivassa kaupungissa. Myös ajatus äänioikeudesta oikeutena voi olla hämärtynyt. Tietenkin toimintaympäristö esimerkiksi sodan jälkeisessä Suomessa oli täysin toinen kuin nykyinen. Silti – tai ehkä juuri siksi – ainakin minut pysäytti Suomen Historiallisen Seuran vuosikertomus vuodelta 1948. Kertomuksessa seuran sihteeri ilmaisi syvän mielipahansa siitä, etteivät yhteispohjoismaisen historiantutkijain konferenssin norjalaiset järjestäjät olleet ottaneet kuuleviin korviinsa suomalaisten toistuvia pyyntöjä siirtää Lillehammerin kokousta vaikkapa vain muutamalla päivällä, jotta suomalaisetkin olisivat pystyneet osallistumaan tapahtumaan. Kokouspäivät nimittäin sattuivat täsmälleen samaan aikaan kuin Suomen eduskuntavaalit.

Heinäkuun 1948 vaaleissa äänestysprosentti lähenteli 80:ta. Kuinkahan käy tänä vuonna? Ainakin tänään Upsalassa äänestäjiä riitti illansuussa jonoksi asti ja kuulemani mukaan aktiivisuus oli ollut samankaltaista koko päivän ajan.

Oikeusministeriö: http://www.vaalit.fi/fi/index/aanestajalle/aanestaminenulkomailla.html

Välsmort men vinklat

Recension publicerad i Hufvudstadsbladet, Östnyland och Västra Nyland 3.4.2015

Jukka Valtasaari. Suomen turvallisuus, Docendo: Helsinki 2015, 200 s.; Jyrki Karvinen & Juha-Antero Puistola, Nato ja Suomi, Auditorium: Helsinki, 254 s.

Finlands ekonomiska kräftgång stjäl som bekant uppmärksamhet i det snart stundande riksdagsvalet. Men ju längre Ukraina-krisen fortgår desto mer tycks detta locka fram inlägg om hur Finland borde hantera sitt allt mer fördjupade militära samarbete med försvarsalliansen Nato. Många framhäver att det finns skäl att tålmodigt diskutera för- och nackdelarna av ett Nato-medlemskap. Till debattens egenheter hör dock att varken Nato-anhängare och motståndare är särdeles villiga att medge att Finlands och Sveriges försvar redan nu är så uppkopplade med Nato att ett officiellt medlemskap inte är en militär utan en politisk och diplomatisk fråga.

Denna tendens kan förnimmas även i vårens nyutkomna facklitteratur om Finland och Nato. I väntan på Christer Pursiainens och Tuomas Forsbergs snart publicerade översiktsverk Ulkopolitiikkaa norsunluutornista erbjuds den vetgirige medborgaren en intressant palett av ny Nato-litteratur. För de tydligaste ställningstagandena står Nato-anhängaren Markku Salomaas Puhutaan Natosta och Nato-motståndaren Raimo Pesonens Nato hampaankolossa. Mera dämpade men ändå tydligt Nato-sinnade inlägg är veterandiplomaten Jukka Valtasaaris syntes Suomen turvallisuus och de militära experterna Jyrki Karvinens samt Juha-Antero Puistolas verk Nato ja Suomi, i vilken Atlantpaktens effekter på Finlands säkerhetspolitik granskas från olika synvinklar.

Valtasaaris verk präglas inte överraskande av att han under sina år som aktiv diplomat tjänstgjorde huvudsakligen i Förenta staterna. Som mången annan välskrivande diplomat kryddar Valtasaari gärna sin text med historiska exposéer och anekdoter, vars budskap är att det finns en lång linje i finsk utrikespolitik som man borde hålla fast vid. Och eftersom han vill visa att ett finskt Nato-medlemskap vore i samklang med detta argumenterar han energiskt för att Finlands statsledning alltsedan 1960-talet arbetat systematiskt för att stärka banden till västmakterna. Därför vore det både konsekvent och uppriktigt att nu ta steget ut och ansluta sig till Nato.

En annan av hans bärande teser är att Nato efter äventyret i Afghanistan och i takt med att relationerna till Ryssland tillspetsas stärker sina positioner i Europa, vilket kan öka skillnaderna mellan Atlantpakten och dess finska och svenska fredskompanjoner. Om det säkerhetspolitiska läget i Östersjöregionen skärps kan ländernas alliansfrihet försvåra ett militärt samarbete.

Symptomatiskt nog nämner Valtasaari knappt alls att en betydande del av Finlands och Sveriges försvarsteknologi redan har förnyats med amerikanskt materiel och knowhow. Alla känner till Finlands Hornet-armada som sedermera har fått en offensiv bestyckning. Men hur många vet att finska försvarsmaktens koordinat- och eldledningssystem nyligen har genomgått en fullständig synkronisering med Natos motsvarande strukturer för ett pris på runt 3 miljarder euro. Vid Natos förra toppmöte i Wales hösten 2014 uppgraderades Sverige och Finland till dess ”avancerade fredskompanjoner”. Är inte allt detta tecken på ett fördjupat samarbete? Och på att Nato med Förenta staterna i spetsen uppskattar den svensk-finska flankens kapacitet lika mycket som dessa länder är tacksamma över Atlantpaktens expansion till Baltikum.

Karvinen och Puistola argumenterar i sitt verk inte lika öppet för ett Nato-medlemskap. Kontentan av deras sakliga och allmänbildande granskning av Atlantpaktens historia och betydelse för Europas säkerhet samt inflytande på Finlands säkerhet går det ändå inte att ta miste på. Som de så korrekt konstaterar går EU:s och Natos historia hand i hand. Förutsättningen för Västeuropas ekonomiska integration och snabba tillväxt var Förenta staternas militära uppbackning i form av Nato. Denna transatlantiska länk har fortsatt in på 2000-talet.

Amerikanerna har sedan Nato uppstod klagat över att det finns för många fripassagerare i båten. Än idag är det deras militära kraft och teknologiska försprång som Atlantpaktens trovärdighet står och faller på. Forskarduon påminner om att amerikanernas vilja att skydda det efterkrigstida Västeuropa bottnade i det gemensamma kulturarvet och marknadsekonomi. Men visst finns det alltjämt också krassa geopolitiska intressen i bakgrunden. Om en stormaktskonflikt skulle utbryta är det självklart bättre att man är färdigt positionerad i Europa.

Ingetdera verket belastas av någon påtaglig russofobi eller demonisering av Rysslands handlande i Ukraina-krisen. Valtasaari antar visserligen att den ryska björnens irritation torde bli långvarig och att den kan förvärras om dess ekonomi inte lyfter. Karvinen och Puistola framhäver i sin tur att det är fullt begripligt att Ryssland på grund av sitt historiska arv känner sig hotat av det expanderande Nato. Detta gäller även utvidgningen av Natos missilskydd i Östeuropa som kan tära på Rysslands anseende som en kärnvapenmakt.

Ändå är deras rekommendation ingalunda en fortsatt lågmäldhet i Finlands välfungerande Nato-samarbete. Valtasaari avrundar sin plädering med att Nato-medlemskapet vore en mera sanningsenlig beskrivning av Finlands säkerhetspolitik. Karvinen och Puistola räknar avslutningsvis ut att ett Nato-medlemskap skulle kosta Finland runt 40 miljoner euro per år. Priset vore klart mindre än vårt nuvarande engagemang i Natos krishantering (140 milj./år) och endast en bråkdel av landets försvarsbudget (2,9 miljarder).

Syftet är självklart att övertyga alla dem som förhåller sig avvaktande eller rent av skeptiskt till den reella nyttan av att legalisera Finlands samboäktenskap med Nato. Kanske är det därför som man inte hitta i dessa förövrigt så välsmorda verk en kvantitativ summering av hur långt vår försvarsmakt har framskridit i sitt samarbete med Nato. Risken finns ju att någon kunde tycka att detta räcker utmärkt till. Och att Finland fortsättningsvis skulle följa Sveriges omoraliska exempel. Det vill säga väntar och ser tiden an.

Maailman taloushistoriaa pohjoismaisesta näkökulmasta

Arvio teoksesta: Lennart Schön: Maailman taloushistoria. Teollinen aika. Suomentanut Paula Autio. Osuuskunta Vastapaino 2013. 542 s. ISBN 978-951-768-380-7.

Arvostelu julkaistu: Historiallinen aikakauskirja 113, no. 1, 2015, pp. 97 – 99.

 

Lennart Schönin jo pari vuotta sitten suomeksi ilmestynyt maailman taloushistoria on tervetullut suomenkielinen perusteos maailman talouden vaiheista. Se on jo vakiinnuttamassa asemansa yliopistojen tenttikirjana. Schönin teos jatkaa siitä, mihin samaan sarjaan kuuluva, mutta myöhemmin ilmestynyt Johan Söderbergin[1] teos päättyy. Se kuvaa talouden vaiheita 1800-luvun alkuvuosista tähän päivään. Perinteinen ja hyvin perusteltu jako esiteolliseen ja teolliseen kauteen kuitenkin hämärtää talouden pitkien linjojen muutoksen havainnointia; esimerkiksi sitä, kuinka talouden painopiste siirtyi juuri tässä teoksessa käsitellyllä aikakaudella ensin Eurooppaan ja sitten Yhdysvaltoihin – ja jakson lopulla takaisin Aasiaan, missä se oli jo esiteollisella ajalla.

 

Maailmalla on ilmestynyt viime vuosina useita taloushistorian yleisesityksiä, joissa on varsin uskaliaitakin näkökulmia. Mainittakoon vaikkapa Gregory Clarkin keskustelua herättänyt tutkimus tai Carl Gunnar Perssonin tiivis Euroopan taloushistoria.[2] Schönin Maailman taloushistorian jälkeen on suomennettu Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin talouskasvun kääntöpuolta analysoiva teos[3]. Schönin teos toimii erinomaisena johdantona näihin taloushistoriaa syvemmin, mutta rajatummin luotaaviin tutkimuksiin. Toivottavasti Schönin teos myös innostaisi suomalaisen taloushistoriayhteisön viimeinkin päivittämään kotimaisen taloushistoriamme. Suomen taloushistoria I–III on jo kohta 35-vuotias, Riitta Hjerppen kasvututkimusprojektin yhteenveto vuodelta 1988 ja muutama artikkelikokoelmakin kohta kymmenen vuoden takaa.[4]

 

Lennart Schön edustaa taloushistorian kasvututkimuskoulukuntaa ja seuraa enemmän historiallisen taloustieteen kuin historiantutkimuksen traditioita. Tämän näkyy kirjan sisällössä ja tehdyissä valinnoissa – ei kuitenkaan häiritsevästi. Taloustieteilijäksi Schönin tyyli on poikkeuksellisen kertovaa. Näkökulman ”ruotsalaisuus” näkyy joinakin esimerkkivalintoina ja painotuksina: Pohjoismaiden kehityskulku korostuu ja myös naiset saavat äänen kerronnassa. Koska käsiteltävä jakso on pitkä ja kohteena koko maailma, kovin yksityiskohtaisiin analyyseihin ei teoksen runsaassa viidessäsadassa sivussa päästä. Mielenkiintoisia yksityiskohtia nousee toki esiin useissa tietolaatikoissa.

 

Lukija voi lähdeluetteloa selaillen päätellä, mitkä paradigmat ovat teoksessa mukana, mitkä eivät. Esimerkiksi Kenneth Pomeranzin[5] puuttuminen lähdeluettelosta vaikuttaa harkitulta valinnalta. Pomeranz on argumentoinut maailmantalouden divergoitumista (Aasian ja Euroopan välillä), kun kasvututkijat korostavat konvergoitumista ja maailmantalouden globalisoitumista. Toinen lähdeluettelosta paljastuva valinta on organisaatio- ja liiketoimintahistorian unohtaminen. Lähdeluettelossa ei ole alan suurinta auktoriteettia Alfred D. Chandleria,[6] vaikka häneen teoksessa viitataan, saati muita liiketoimintahistorian tutkijoita. Lähdeluettelo on yllättävän suppea ja sisältää lähinnä historiallisen taloustieteen keskeisiä tutkimuksia, joissa niissäkin olisi päivittämisen varaa.[7] Koko maailman kattavassa yleisesityksessä ei luonnollisesti ole mahdollista viitata eri aihepiirejä käsitteleviin erillistutkimuksiin, vaikka näitä jää monin paikoin kaipaamaan.

Schönin tutkimusjakso on taloushistorian tutkituin ja maailman taloushistoriassa varsin poikkeuksellinen: ennennäkemätön talouskasvu ja väestönkasvu, teknologinen kehitys ja teollistuminen sekä talouden monimutkaistuminen ja kansainvälistyminen osuvat kaikki kirjan esittelemään ajanjaksoon. Aihepiireistä ei ole pulaa, olennaisempaa onkin se kuinka Schön rajaa aihettaan ja tekee valintoja siitä mitä esitellään, mitä ei. Schönin näkökulma on makrotaloudessa: hän ei esimerkiksi moralisoi sotien syillä ja seurauksilla, vaan vain toteaa niiden taustalla ja tuloksena olleet taloudelliset faktat.

 

Schönin mukaan maailman talouden kehitys perustuu innovaatioiden, integraation ja instituutioiden yhteisvaikutukseen. Innovaatiot mahdollistavat tehokkaamman tuotannon, luovat uutta sisältöä kasvulle ja ovat Schönin aika suoraviivaisen käsityksen mukaan johtaneet kolmeen teolliseen vallankumoukseen. Integraatiolla Schön tarkoittaa talouden konvergoitumista ja globalisoitumista. Instituutiot luovat Schönin mukaan perustan teollistumiselle, kasvulle ja yhteiskunnan muutokselle. Schön korostaa yhteiskuntien ”sosiaalisia kyvykkyyksiä”, joiden tehokkaan toiminnan edellytyksenä ovat toimivat instituutiot – hänen mukaansa valtion toiminta, omistusoikeuden turvaaminen sekä tasa-arvoinen sukupuolijärjestys. Sen sijaan hän jättää huomiotta Douglass C. Northin[8] ja muiden institutionalistien korostaman kulttuurin ja uskonnon merkityksen.

 

Kirjan rakenne on toimiva. Pidemmän aikavälin muutokset – väestönkasvu ja tuotanto – esitetään johdantoluvussa, mitä seuraa lyhyt, teoksen pääteoriaa avaava luku. Näin suuret rakenteet ja mallit ovat valmiina, kun teos perehtyy varsin perinteisellä kronologisella jaottelulla parinsadan vuoden taloushistoriaan. Luvut 3 ja 4 käsittelevät ajanjaksoa 1800-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan, luvut 5–7 puolestaan 1900-luvun kehitystä vuosituhannen vaihteeseen.

 

Schön korostaa 1800-luvun kehityksessä tarjonnan suuria harppauksia, jotka hän selittää viitekehyksensä avulla. Ensinnäkin, institutionaalisen harppauksen myötä feodalistisen ja merkantilistisen ajan ajatusmallit ja määräykset korvautuivat uusilla toimintamalleilla ja lainsäädännöllä. Toiseksi, teknologinen harppaus ja innovaatiot mahdollistivat luonnonvarojen aiempaa tehokkaamman hyödyntämisen maataloudessa ja teollisuudessa. Kolmas suuri harppaus oli kansainvälisen kaupan integraatio, jota on taloushistoriassa kuvattu ensimmäiseksi globalisaatiokaudeksi.

 

Schön tiivistää 1900-luvun talouden suuren muutoksen varsin onnistuneesti: kun aiempina aikakausina yhteiskunnat loivat järjestelmiä selviytyäkseen luonnonolojen vaihteluista, 1900-luvun yhteiskuntien oli kehitettävä järjestelmiä selviytyäkseen markkinoiden heilahteluista. Teollinen vallankumous ja tuottavuuden kasvu olivat (ainakin periaatteessa ja ainakin kehittyneissä maissa) taltuttaneet luonnonvoimat, samalla annettiin valta markkinavoimille, joiden säätelystä ja säätelyn tarpeellisuudesta on kiistelty yli 200 vuotta. Toinen suuri harppaus 1900-luvulla oli – jälleen kehittyneissä maissa – siirtyminen tuotantotaloudesta tietotalouteen, jonka keskeinen seuraus oli ennennäkemätön teknologinen kehittyminen.

 

Schön on parhaimmillaan kuvatessaan suuria linjoja ja vertaillessaan eri aikakausia ja alueita. Hän näkee yhtäläisyyksiä Yhdysvaltojen vuosituhannen vaihteen talousongelmilla ja Britannian haasteilla ennen ensimmäistä maailmansotaa; Neuvostoliiton hajoaminen 1991 synnytti taloudellisesti samankaltaisen tilanteen kuin Habsburgien valtakunnan hajoaminen ensimmäisen maailmansodan jälkeen; ja Aasian nopeassa teollistumisessa 1970-luvulta alkaen on yhtäläisyyksiä Euroopan teollistumiselle sata vuotta aiemmin.

 

Maailman taloushistoria on hyvin kirjoitettu ja erinomaisesti suomennettu. Schön on valinnut kertovan tyylin, joka varmasti miellyttää monia, mutta ärsyttää taloushistorian tutkijaa. Taulukoita ja kuvioita on vähän ja ne kaikki ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Tilastolliset analyysit on jätetty suosiolla pois. Teosta voi suositella yliopistojen perustenttikirjaksi ja myös suuremmalle yleisölle. Soisi sitä myös poliitikkojen ja ekonomistien silmäilevän – erityisesti lukua 7, jossa perehdytään vuosien 1950 ja 2000 välisen ajan kasvuun ja rakennemuutokseen.

[1] Johan Söderberg, Maailman taloushistoria. Esiteollinen aika. Vastapaino 2014.

[2] Gregory Clark,  A farewell to alms. A brief economic history of the world. Princeton University Press 2008; Karl Gunnar Persson, An economic history of Europe. Cambridge University Press 2011.

[3] Daron Acemoglu & James A. Robinson, Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Terra Cognita 2014.

[4] Riitta Hjerppe, Suomen talous 1860–1985. Kasvu ja rakennemuutos. Suomen Pankki 1988; Jari Ojala, Jari Eloranta & Jukka Jalava (toim.) The Road to Prosperity. An Economic History of Finland. SKS 2006; Jukka Jalava, Jari Eloranta & Jari Ojala (toim.) Muutoksen merkit. Kvantitatiivisia perspektiivejä Suomen taloushistoriaan. Tilastokeskus 2007.

[5] Kenneth Pomeranz, The great divergence. China, Europe, and the making of the modern world economy. Princeton University Press 2000.

[6] Erityisesti Alfred D. Chandler Jr., Scale and Scope. The dynamics of industrial capitalism. The Belknap Press of Harvard University Press 1990.

[7] Hieman yllättäen kirjoittaja ei viittaa esimerkiksi Joel Mokyrin tuoreimpiin teoksiin tai Jeffrey Williamsonin ja Kevin O’Rourken jo klassikkoaseman saaneeseen globalisaatiotutkimukseen. Joel Mokyr, The gifts of Athena. Historical origins of the knowledge economy. Princeton University Press 2002; Jeffrey Williamson & Kevin O’Rourke, Globalization and History. The Evolution of a Nineteenth Century Atlantic Economy. MIT Press 1999.

[8] Ks. etenkin Douglass C. North. Institutions, Institutional Change and Economic Performance. Cambridge University Press 1990.