Demokratian voimavirrat

Kansanvallan kontekstit ja ominaispiirteet Suomessa ja Ruotsissa vuosina 1890-2020

Vuosi: 2015 (page 1 of 3)

Henrik Meinander: “Any kind of Ukraine’s neutrality would be a Russian-dependent one”

Published in Ukrainian Week 9th October, 2015


Demokratia ja globaali talous-seminaari 2.11.2015

Paikka: Hanasaari, Espoo

Aika: 2.11.2015, klo 13-16:30

Suomen ja Ruotsin talouksilla on paljon yhteistä, mutta ne myös poikkeavat toisistaan. 1990-luvulla eri puolilla Eurooppaa tapahtui poliittisia muutoksia, joilla oli vaikutuksia myös Suomen ja Ruotsin kehitykseen. Talouden matalalaskusuhdanne 1990-luvulla, liittyminen EU:hun sekä hyvinvointimalliemme rahoittamiseen liittyvät haasteet 2010-luvulla ovat muuttaneet Suomen ja Ruotsin talouksien perustaa. Myös maidemme kilpailukyvyn perusteet ovat erilaisia; Suomella on tällä hetkellä suuria taloudellisia haasteita – onko tällä seurauksia demokratian kehityksellemme? Miten Suomi ja Ruotsi ovat kehittyneet globaalissa maailmantaloudessa ja miten pääoman vapaa liikkuvuus, internet sekä kansainväliset sopimukset ovat vaikuttaneet demokratioihimme?

Kun useat maat ovat taloudellisesti menestyksekkäitä, mutta noudattavat demokratian periaatteita eri tavoilla, voidaan myös kysyä, miten demokratia toimii tilanteessa, jossa markkinatalous toimii siitä riippumatta? Minkälaisia haasteita globaali talous asettaa hyvinvointiyhteiskunnillemme ja demokratiakehityksellemme?

Seminaarin moderaattori: professori Henrik Meinander, Helsingin yliopisto

OHJELMA

13.00 Tervetuloa

Gunvor Kronman, toimitusjohtaja, Hanasaari – ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus

Henrik Meinander, professori, Helsingin yliopisto sekä hankkeen Demokratian voimavirrat johtaja

13.15 Key note/Suomi: Toimialat globalisoituvassa maailmassa

Jari Ojala, professori, Jyväskylän yliopisto, Demokratian voimavirrat -hanke

13.35 Key note/Ruotsi: Ruotsi kansanvallandemokratian ja EU-byrokratian välimaastossa

Kjell Östberg, professori, Södertörns högskola, Demokratian voimavirrat-hanke

13.55 Key note/Suomi: Suomi – odotuksien ja todellisuuden välinen kuilu

Juhana Vartiainen, kansanedustaja, Suomen eduskunta, entinen ylijohtaja, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT

14.15 Key note/Ruotsi: Globalisaatio ja kasvaneet erot: tapaus Ruotsi!

Lars Magnusson, taloushistorian professori, Uppsala universitet

14.35 Tauko, kahvitarjoilu

14.50 Paneelikeskustelu

16:20 Päätössanat

16:30 Vastaanotto

KUTSU

Osallistuminen on maksutonta, mutta edellyttää ennakkoilmoittautumista viimeistään maanantaina 26.10. yllä olevan linkin kautta.

Kielet: Suomi, ruotsi. Simultaanitulkkaus.

Järjestäjät: Hanasaari – ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus, Demokratian voimavirrat -hanke, Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto

Lisätiedot: ohjelmakoordinaattori Jonna Similä, jonna.simila@hanaholmen.fi, 0406495454

Efter Obama

Kolumn publicerad i Hufvudstadsbladet, Västra Nyland och Östnyland 7.10.2015

Nästan ett och halvt år återstår av Barack Obamas andra presidentperiod men redan nu går debatten om hans statsmannagärning på högvarv. Ett obligatoriskt inslag i amerikanska presidentvalskampanjer är förstås smutskastning av den som råkar sköta ämbetet. Bortser man från pajaskandidaten Donald Trump handlar det dock inte denna gång enbart om ytligt effektsökeri.

I bakgrunden finns en äkta oro över att Förenta staterna håller på att mista sin hegemoni i världspolitiken. Obamas kritiker anser att den av honom ledda reträtten från Mellanösterns slagfält har skapat ett maktvakuum, som i snabb takt fylls av ISIS, Ryssland och Iran. Samma velighet präglar enligt dem Obamas linje gentemot Kina.

Obamas försvarsadvokater framhäver i sin tur att det är inte lönar sig att bomba och ockupera länder som man vill att ska förvandlas till liberala demokratier. Titta på Afghanistan, Irak eller Libyen — mår befolkningen i dessa länder verkligen bättre än före de drogs in i blodiga inbördeskrig? Allt detta kräver att Förenta staterna i fortsättningen nogsamt bedömer när det lönar sig att gå in i konflikter som saknar en klar lösning.

En trygg gissning är att denna linje fortsätter oberoende av vem som efterträder Obama. Trots alla hätska utfall mot Obama är det uppenbart att Förenta staterna har goda skäl att bida sin tid. Amerikanernas ekonomi är i bättre skick än på länge. De kontrollerar alltjämt en stor del av världshaven och luftrummet. Dessutom står Kina inför gigantiska samhällsförändringar som fortsättningsvis manar till försiktighet i stormaktspolitiken.

Amerikanernas växande ovilja att fungera som demokratins vita riddare kan dock i andra avseenden få långtgående konsekvenser. För européerna är deras taktiska reträtt bekymmersam av två skäl. För det första förlänger den kaoset i Mellanöstern, som spiller över på Europa i formen av flyktingvågor och samhällsmotsättningar. För det andra dämpar amerikanernas ideologiska sparlåga på demokratins globala trovärdighet och ökar skepsisen mot den representativa demokratin även inom EU.

Hur man än vänder på steken är EU och dess medlemsstater nu tvungna axla ett större ansvar för att demokratin som samhällsform ska bevara sin lyskraft. Och för att klara av detta borde våra demokratier vara kapabla att banta ner på sina välfärdssystem så mycket att EU återfår sin konkurrenskraft. Samtidigt borde vi överlåta makt åt unionens överstatliga institutioner.

Hur i friden ska detta lyckas frågar säkert de flesta av er. Det gör jag också. Vem avstår frivilligt från förmåner och makt. Sannfinländarna, sverigedemokraterna och deras nationalistiska själsfränder runtom i Europa drömmer ännu om en återgång till kalla krigets slutna nationalstater. Faktum är dock att om EU:s omstrukturering misslyckas finns det allt färre orsaker för världens övriga folk och nationer att försöka utvecklas till demokratier.

Katse sisään päin!

Anu Koivusen essee Apu-lehdessä (Apu.fi 5.10.2015)

“Miksi Ruotsi avaa sylinsä maahantulijoille ja Suomi vaatii rajoja kiinni? Miksi suomalainen vetää päälleen uhrinationalistin viitan samaan aikaan kun ruotsalainen on maailmankansalainen.”

Katse sisään päin!

 

 

Globalt schackspel

Kolumn publicerad Hufvudstadsbladet, Östnyland och Västra Nyland 24.6.2015

Tänk positivt, den svala och regniga försommaren är perfekt för en introvert “reality check”. Och när man sedan fört ett uppriktigt samtal med sig själv kan det vara värt att rikta motsvarande kalla blickar på stormaktspolitiken. Varför lyckas eller misslyckas jag? Varför är världen full av motsättningar och mänskligt lidande? I bägge fallen handlar det om en samverkan av ett antal ofta motstridiga processer, vars drivkrafter vi endast delvis kan påverka och vars konsekvenser ofta är slumpmässiga.

På individnivå brukar de flesta skylla på omvärlden om något gått fel och ta åt sig hedern om lycka stått en bi. På samma sätt är det som bekant också i stormaktspolitiken. Ett skolexempel på detta är den pågående krisen i Ukraina. Varken Ryssland eller EU är beredda att medge att man gjort allvarliga misstag och att en fredlig lösning skulle kräva konkreta eftergifter av båda parter.

Dessvärre torde vi få vänta en god stund på dessa eftergifter. EU är ännu länge upptagen av sina ekonomiska bekymmer och sin därmed sammanhängande invandrarfientlighet. Ryssland bearbetar sitt postimperiella trauma med ett föga konstruktivt vapenskrammel. Samtidigt tvingas Förenta staterna fästa allt större uppmärksamhet vid Kina, vars förbluffande snabba tillväxt och omvandling till en regional stormakt redan har ökat den militära spänningen i Sydostasien.

En central fråga i detta globala schackspel är onekligen hur Förenta staterna flyttar sina pjäser. Efter fiaskona i Afghanistan och Irak har amerikanerna stegvis valt en mer avvaktande politik i Mellanöstern. Följderna av detta ser vi som bäst i Syrien och Libyen, vars kaotiska inbördeskrig har drivit miljontals oskyldiga människor på flykten.

En orsak till amerikanernas reträtt är den besvärliga insikten om att det inte går att omvandla diktaturer till demokratier med vapenmakt. Men i bakgrunden finns framförallt ekonomiska och strategiska överväganden. Krigen i Afghanistan och Irak tärde betänkligt på Förenta staternas ekonomi och är en uppenbar orsak till nu pågående defensiven. Dessutom håller landets utvinning av skifferolja och –gas att göra amerikanerna oberoende av Mellanösterns energikällor, vilket också har minskat deras behov styra utvecklingen i regionen.

Amerikanerna har alltjämt ett betydande vapenteknologisk försprång men det finns tydliga tecken på att kineserna i snabb takt håller på ta dem i kapp. Allt detta talar för att amerikanerna framöver kommer koncentrera sina militära resurser allt mera på vapenteknologisk utveckling och en entydigare arbetsfördelning med sina allierade i Europa och Asien.

Vad betyder detta för Nato och EU inklusive Finland? Ett positiv scenario kunde vara att den vapenteknologiska upprustningen ger vind i seglen också åt andra innovationer som förbättrar vår produktivitet och säkrar vår samhällsform. Men visst finns det också andra möjliga konsekvenser…

Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.

Long Playn toimeksiannosta luen hallitusohjelmaa kuin piru raamattua. Tässä ensimmäinen osa:

Hallitus luuli, että maahanmuutosta voi puhua numeroilla. Se erehtyi.

 

Huolestuneet professorit

(Julkaistu 24.6.2015 Tiedetoimittajat.fi-sivuston Keskiviikkoblogissa)

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Språka på nordiska

I slutet av maj befann jag mig i Helsingfors på den Nordiska ämnesdidaktiska konferensen Nofa5. Tidigare har det officiella konferensspråket alltid varit ”skandinaviska”, men den här gången hölls den för första gången på engelska. Det här är en utveckling som märks i många nordiska sammanhang. Det som driver på utvecklingen är dels att danskarna talar allt mer svårförståeligt, och dels att de finska deltagarna har svårt att uttrycka sig på svenska även om de i allmänhet förstår språket. Forskare blir allt mer vana att publicera sig och delta i internationella konferenser på engelska, så steget till att ta in engelskan i nordiska sammanhang är därför inte så stort.

En annan fördel med att ha engelska som arbetsspråk är naturligtvis att man kan bjuda in även utomnordiska deltagare, vilket för första gången skedde vid Nofa5. En av föreläsarna var en sydafrikansk professor i matematikdidaktik, Mamokgheti Pakeng, vars föredrag hade viss relevans för valet av konferensspråk. Hon talade om de svårigheter som sydafrikanska elever med andra modersmål än engelska har i landets matematikundervisning, som oftast bedrivs på engelska trots att det bara är det fjärde största av landets 11 officiella språk. Det anses så viktigt för barnens framtidsmöjligheter att lära sig engelska att undervisning på modersmålet inte är något egentligt alternativ. Man har lyckats lösa problemet genom att ha engelska som grundspråk, men genom att byta till modersmålet så snart det är nödvändigt för förståelsen. Man började alltså se den språkliga diversiteten i klassrummet som en tillgång snarare än ett problem, vilket i kombination med andra åtgärder höjt elevernas matematikprestationer avsevärt.

Samma metod fick jag se prov på när jag genomförde enkätundersökningar vid det universitetsförberedande Junior College på Malta i mars i år. Där är engelska det officiella undervisningsspråket, men elever och lärare hoppar till sitt första språk, maltesiska, så snart det finns behov av det.

Även nordiska forskare kan ibland stöta på problem när de använder engelskan som arbetsspråk. Många specialuttryck inom utbildningsväsende, administration och förvaltning har inga direkta motsvarigheter på engelska, medan de oftast kan översättas exakt mellan de nordiska språken, i synnerhet mellan svenska och finska.

Andra specialbegrepp har kanske en exakt engelsk översättning, men som de nordiska talarna och åhörarna inte känner till. I den session den session om lärarutbildningens utveckling där jag själv deltog använde till exempel en av åhörarna begreppet ”joukko-oppi”. Ett sällskap bestående av matematiker hade kanske vetat att den korrekta engelska termen är ”set theory”, men det gjorde nog inte många av historikerna och lärarutbildarna i rummet. Lyckligtvis är ju joukko-oppi en direkt översättning av mängdlära, som låter i princip likadant även på danska och norska.

I praktiken fick alltså även vi nordiska forskare använda den sydafrikanska och maltesiska metoden att blanda världsspråk med modersmål för att förstå varandra. Det här behöver emellertid inte betraktas som en nödlösning, utan det finns skäl att i vissa nordiska sammanhang medvetet beskriva det officiella språket som ”blandspråk”, med engelska som huvudspråk och de nordiska språken som stödspråk. I andra sammanhang kanske det i stället är naturligare att ha skandinaviska som första språk och medvetet använda engelska som stödspråk vid behov. Genom att medvetet blanda språk kan man använda den språkliga diversiteten som en tillgång, i stället för att som ofta i nordiska sammanhang se det som problem och ett nederlag för den nordiska tanken att man till och från har svårt att förstå varandra. Detta möjliggör också att man kombinerar de fördelar engelskan ger som vetenskapens internationella språk, samtidigt som man behåller fördelarna med deltagarnas första språk, som också innefattar den bästa specialterminologin för att beskriva studieobjektet – Norden.

”Turhaa on täällä puhua…” pakolaispolitiikasta

Kun kunkin valtion velvollisuutena kohtuuden nimessä on pitää huolta omista alamaisistaan rotuun katsomatta, on Saksa nyt luopunut tästä luonnonmukaisesta periaatteesta ja päättänyt syytää puolisenmiljoonaa juutalaistaan muiden elätettäväksi. Tällainen aines, joka lisäksi huonosti soveltuu esim. maanviljelykseen tai muuhun ruumiilliseen työhön, ei tosiaankaan ole missään tervetullut.

L–s. ”Puuttuva tasapaino”, Katsaus ulkomaihin, Valvoja-Aika 1938 (512–515)

Arvostetun aikakauslehden kirjoittaja kommentoi näin Saksan 9. ja 10. marraskuun pogromin, niin kutsutun ”Kristalliyön”, aiheuttamaa humanitaarista hätätilaa. Nimimerkki L–s tuomitsi Saksan menettelyn, mutta Kolmannen Valtakunnan rotulakeja ja väkivaltaista vainoa ei tuomittu siksi, että ne rikkoivat ihmisarvoa ja humanitaarisia periaatteita vastaan, vaan siksi, että toisille valtioille koitui ylimääräisiä kustannuksia. Demokratiasta ja kansalaisoikeuksista ei kirjoittaja maininnut mitään. Tämä oli myös usean elinkeinoalan järjestön allekirjoittaman vetoomuksen viesti, joka toimitettiin jo kesällä 1938 valtioneuvostolle. Siinä vaadittiin, että maahan saapuvat pakolaiset karkotettaisiin, ja väitettiin, että juutalaisista pakolaisista ”ei tule olemaan missään tapauksessa Suomen elinkeinoelämälle mitään hyötyä”.[1]

2010-luvun Suomessa punnitaan yhä eri syistä maahan saapuvia ihmisiä taloudellisen hyödyn perusteella ja pyristellään eroon kansainvälisistä humanitaarisista sopimuksista. Käsitteitä sekoittaen toivotaan pakolaisten sijaan korkeakoulutettuja maahanmuuttajia ja hetken tarpeisiin räätälöityä työvoimaa; silti koulutuksesta, molemminpuolisen integraation edellytyksestä, leikataan surutta. Joitakin pakolais- ja maahanmuuttajaryhmiä koetaan kuitenkin enemmän silmätikkuina kuin toisia; näin myös Suomessa 1930-luvulla. Talouskeskeiseen ajatteluun sekoittuu rasismi.

Mikä onkaan demokraattisen valtion oikea suhde ihmisiin, jotka pyrkivät sen turviin muualta? Levottoman 1930-luvun lopulla alkoi Suomessa viritä keskustelua aiheesta. Kesällä 1938 Suomeen alkoi saapua kymmeniä pakolaisia Keski-Euroopasta, yksittäisesti ja myös ryhmissä. Monet heistä olivat juutalaisia. Lehdistö oli jo raportoinut juutalaisten ahdingosta kansallissosialistisessa Saksassa ja Saksaan liitetyssä Itävallassa. Vaikka ani harvat osasivat ennustaa Holokaustin lopulliset mittasuhteet, oli kansallissosialistien harjoittama poliittinen väkivalta ja juridinen mielivalta kuitenkin tiedossa. Monet pakolaisista jatkoivat matkaa, ja jotkut palautettiin lähtömaihin. Tämä oli tietoisen politiikan tulosta. Suomen hallitus pyrki hankkiutumaan suhteellisen vähälukuisesta määrästä, muutamasta sadasta, mahdollisimman nopeasti eroon. Helmikuussa 1939 sisäasiainministeri Urho Kekkonen raportoi eduskunnassa, että maassa oli enää 183 pakolaista. Kaikki olivat jättäneet oleskelulupahakemuksen ja jotkut olivat myös onnistuneet työllistymään, mutta kaikkien toivottiin siirtyvän pysyvästi muihin maihin. Vertailun vuoksi mainittakoon että Suomessa oli vuoden 1938 lopulla noin 14 600 pakolaista entisestä Venäjän keisarikunnasta.[2] Miksi niin pieni ryhmä aiheutti niin suuria huolia? Continue reading

Poliitikot ovat uhka demokratialle

Suomen uusi hallitus on esitellyt ohjelman, jolla on dramaattisia vaikutuksia varhaiskasvatukseen, koulutukseen, tutkimukseen ja kansalaisten sosiaaliturvaan. Kuinka ollakaan, niistä käydään nyt keskustelua, joka kuulostaa vaalikamppailulta. Tai kuulostaisi, jos Suomi olisi toimivampi demokratia ja vaaleissa keskusteltaisiin politiikan sisällöistä sen sijaan että puhutaan johtamistavoista, hallitusohjelman pituudesta tai normitalkoista.

Hallituspuolueet korostavat mielellään, että hallituksen ovat nyt muodostaneet kolme suurinta puoluetta. Että näin ”kansa” äänesti, ja niin äänestikin. Perustellusti voidaan kuitenkin kysyä, mistä ”kansa” lopulta äänesti, mitkä kaikki uuden hallitusohjelman linjauksista olivat esillä vaalikamppailussa, mistä valinnoista käytiin poliittinen keskustelu ja mihin linjauksiin haettiin äänestäjiltä mandaatti. Vastaus, että Suomessa monipuoluehallitukset eivät voi äänestyttää ohjelmistaan, on erityisen huono, koska se antaa ymmärtää, ettei vaalitaistossa lopulta ole kyse muusta kuin sijoituksista.

Ennen vaaleja järjestettiin ennätyksellinen määrä erilaisia tenttejä, vaalikoneita oli joka lähtöön, ja kaikki kynnelle kykenevät etu- ja kansalaisjärjestöt haastoivat puolueita ja ehdokkaita ottamaan kantaa. Miksi mediassa puhuttiin viikosta toiseen miljardeista, tivattiin illasta toiseen eri puolueiden kantaa ”oikeaan” sopeuttamistasoon, ilman että käsiteltiin hallitusohjelman myötä nyt esillä olevia sisältöjä? Ei ole liioiteltua todeta, että media epäonnistui demokraattisessa tehtävässään ja poliitikot onnistuivat ilmeisessä tavoitteessaan olla puhumatta konkretiasta. Presidentinkin uuden vuoden puheessaan peräämät leikkauslistat jäivät kuin yksissä tuumin esittelemättä ja käsittelemättä. Ei niitä nykyinen oppositiokaan esitellyt.

Lopputulemana hallitus toteaa äänestäjille, että ”sitä saa mitä tilaa”, vaikka tekeekin ”kipeää”. Äänestäjille kerrotaan, että tätä te halusitte. Tai että tämä teidän olisi pitänyt ymmärtää. Politiikka on mahdollisen taidetta, toimintamahdollisuuksien ja pelivaran näkemistä siellä, missä teknokraatti näkee vain sääntöjä, esteitä tai tyhjää, mutta suomalaisen poliittisen eliitin asenne ja toimintatavat ovat todellinen uhka demokratialle. Poliitikot eivät uskalla hakea mandaattia politiikan sisällöille vaan äänestyttävät kansalaisia muodoista ja tunteista.

Samasta on kyse ”yhteiskuntasopimuksessa”. Valistusfilosofiaan palautuva ja yksilön ja valtion suhdetta koskeva käsite on keskustalaista poliittista retoriikkaa ainakin vuodesta 1991, jolloin silloinen Helsingin Sanomien päätoimittaja Risto Uimonen (5.8.1991) kuvasi Ahon hallituksen tilannetta ja ”kipeiden ratkaisujen” (sic) tarvetta näin: ”Sopimus on porvarihallitukselle ja koko Suomelle elämän ja kuoleman kysymys. Vain sillä voidaan kääntää maan talous nousuun ilman kohtuuttomia seurauksia. Vaikka sopimusta ei syntyisi, hallitus ei vielä kaadu siihen. Markkinavoimat hoitavat kyllä sopeutuksen, mutta siitä syntyvää yhteiskunnallista hätää ja painetta se ei kestä. ”

”Yhteiskuntasopimuksen” käsite on syvästi poliittinen sekä ideologisessa että sisällöllisessä mielessä, mutta suomalainen media julkisesta palvelusta kaupalliseen on käyttänyt sitä ikään kuin neutraalina kuvauksena. Siinä missä Yle uutiset viime vuonna linjasi, että ”tasa-arvoinen avioliittolaki” on lobbaustermi ja ideologinen nimitys, jota ei uutiskielessä ei voida käyttää, ”yhteiskuntasopimus” valui yleiskieleen ilman lainausmerkkejä.

Kielen kautta hahmotetaan paitsi merkityksiä ja arvoja, myös sitä, mistä on kyse ja ketkä ovat osallisia. ”Yhteiskuntasopimus” on tässä mielessä käsitteenä harhaanjohtava, koska se viittaa yksilön ja valtion suhteeseen, ei hallitusohjelman mielessä työmarkkinoiden osapuoliin. Lisäksi tässä ei ole kyse sopimuksesta lainkaan. Poliitikkojen ”uhrauksia”, ”samaa venettä”, ”talkoita”, ”kohtuutta” ja ”vetoomuksia” vilisevä kieli sotkee kuviota entisestään.

Hallitusohjelmassa todetaan, että ”(t)oteutuessaan yhteiskuntasopimus vahvistaa suomalaisten keskinäistä luottamusta, edistää talouskasvua ja tukee uusien työpaikkojen syntymistä”. On mahdollista, että ehdotetuilla toimenpiteillä kaksi jälkimmäistä tavoitetta toteutuisivat, mutta miten voidaan ajatella, että yksilöity uhkavaatimus – jollette toimi näin, rankaisemme paitsi teitä myös kolmansia osapuolia – lisäisi ”kansalaisten keskinäistä luottamusta”?

”Yhteiskuntasopimus” on käsitteenä niin ladattu ja kansalaisten, valtion ja työmarkkinoiden suhteita ja poliittista valtaa hämärtävä, että median olisi viipymättä luovuttava sen käytöstä uutiskielessä ja löydettävä muita tapoja puhua hallituksen esittämistä toimenpiteistä ja tavoitteista.

Hallituksella on oikeus ja velvollisuus asettaa tavoitteet ja pyrkiä niihin valitsemillaan keinoilla. On ymmärrettävää, että uusi hallitus pyrkii kaikin tavoin palauttamaan uskon monipuoluehallitsemiseen ja poliittisen järjestelmän kykyyn tehdä perusteltuja ratkaisuja korostamalla ”luottamusta”, ”yhteisymmärrystä” ja ”yhteistä tilannekuvaa”. Median vastuu on eri näkökulmista uutisoida ja arvioida tuota prosessia ilman, että se puhuu hallituksen kieltä. Muutoin poliittisesta keskustelusta katoaa politiikka ja happi, siinä ei ole tilaa keskustella ja olla mieltä.

Kuten kansanliikepuolueiden rapautumista tutkiva historiantutkija, professori Kjell Östberg (Södertörnin korkeakoulu) totesi Demokratian voimavirrat -projektin esittäytymisseminaarissa, poliitikoilla on suurin vastuu. Jos poliitikot kysymyksistä riippumatta tarjoavat vastauksiksi retorisia väistöliikkeitä tai kaivavat taskusta kolmen kohdan muistilappuja iskusanoineen, on turha syyttää mediaa poliittisen keskustelun yksinkertaistamisesta. Jos poliitikot eivät uskalla ehdottaa ja perustella reformeja ja ideologisia linjauksia omilla nimillään vaan tarjoilevat ”sopimuksia”, ”luottamusta” ja ”yhteisymmärrystä”, demokratia ei toimi. Poliitikot ovat uhka demokratialle.

Older posts